What would life be without a little tuba?

Kuuntelin tänään puolella korvalla, kun Paula kuunteli Piratesin soundtrackia - ja yhtäkkiä se iski. Ikävä orkesteriin.
Piti käydä kaivamassa hyllystä vuosi sitten kuvattu dvd leffamusiikkikonsertista, katsoa se alusta loppuun ja yrittää kestää ne loputtomat kylmät väreet, joita sen kuunteleminen aiheutti. Mahtavien biisien lisäksi mieleen tuli vahvasti se tunne, minkä ympärillä oleva orkesteri, monikerroksinen musiikki ja kappaleisiin eläytyminen saa aikaan.

Jyväskylän yliopiston sinfoniaorkesterin leffamusiikkikonsertti, joka uusittiin muistaakseni kolme kertaa hurjien kävijämäärien vuoksi! :D

Aloitin tuuban soittamisen 11-vuotiaana ja seuraaviin kahdeksaan vuoteen siitä eteenpäin sisältyi mieletön määrä soittotunteja, teorian pänttäämistä, orkesteriharjoituksia ja pienyhtye-esityksiä. Aikataulu kaikkien musiikkiin liittyvien menojen kanssa oli erittäin tiukka eikä muille harrastuksille ollut aikaa. Monesti kysyttiin, enkö harrasta musiikin lisäksi mitään muuta. Näissä tilanteissa huokaisin ja yritin selittää, että soittotunnit (joilla kävin viimeiset kaksi vuotta kaiken lisäksi Oulussa), laulutunnit, eri orkesterit, yhtyeet ja teoriatunnit veivät todella kaiken aikani enkä missään vaiheessa tylsistynyt siihen, että "harrastin vain musiikkia". Mulle tarpeeksi vaihtelua toi juurikin se teorian ja käytännön vaihtelu ja yhteen liittäminen, yksin ja yhdessä soittamisen vuorottelu. Mitä muuta olisin edes harrastanut?

Kiireestä ja stressistä huolimatta rakastin siis musiikkiharrastustani enkä tänäkään päivänä voisi kuvitella aiempaa elämääni ilman musiikkiopistoa. Tutustuin vuosien aikana upeisiin ihmisiin ja koin asioita ja hetkiä, joita en muuten olisi kokenut. Pääsin muutaman viimeisen vuoden aikana soittamaan Kemin kaupunginorkesteriin, musarin kautta reissasimme esimerkiksi Pohjois-Venäjälle Severomorskiin ja Ruotsin Luulajaan, kävin ystäväni kanssa Lahdessa mestarikurssilla ja vietimme muutaman ikimuistoisen musiikkileirin Ylivieskan Raudaskylässä. Vuonna 2009 sain lisäksi huiman viidentuhannen euron apurahan oman soittimen hankintaan Lapin Kulttuurirahastolta. Oon siis ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni ja muskariopelleni, joka suositteli tuuban soittamista mulle jo pienenä - musiikkiopisto tarjosi mulle mielettömästi kaikkea. :)

Keväällä 2011 kaikki aikaisempien vuosien kokemukset ja soittamiseen käytetyt sadat ja sadat tunnit huipentuivat siihen hetkeen, kun sain käsiini musiikkiopistotason päättötodistuksen. Kaikki - niin musiikkiopiston ihmiset kuin esimerkiksi oma isänikin - olivat sitä mieltä, että ilman muuta jatkaisin musiikin opiskelua ammattilaistasolle asti ja tekisin tuubansoitosta itselleni ammatin.
Samana keväänä paineita aiheutti kuitenkin musarin suorittamisen lisäksi ylioppilaskirjoitukset, tulevaisuuden kuvioiden selvittely ja pääsykokeet erinäisiin kouluihin. Yhtäkkiä en enää jaksanutkaan miettiä samanlaisen harjoitteluputken jatkumista ja kestämistä läpi koko elämän. Halusin tehdä muutakin: viettää aikaa kavereiden kanssa, elää päiviä, jolloin ei olisikaan mitään harrastuksia tai muita aikataulullisia menoja.

Jyväskylään muutettuani jatkoin soittamista vanhasta tottumuksesta, tosin huomattavasti kevyemmällä varustuksella. Hakeuduin orkesteriin ja kuoroon ja huomasin taas juoksevani harjoituksissa useampana iltana viikossa. Sinfiksessä (aka Jyväskylän yliopiston sinfoniaorkesteri) soittaminen oli suhteellisen kevyttä ja mukavaa, mutten jaksanut paneutua soittamiseen enää ollenkaan niin innolla ja antaumuksella kuin aiemmin. Soittotunneillekin mua patisteltiin useammalta eri taholta, mutta en yksinkertaisesti halunnut. Halusin pitää taukoa, löytää taas soittamisen nautinnon ja vapauden. Puolen vuoden sinfistelyn jälkeen ohjelmistossa ei kuitenkaan ollut enää hetkeen mitään, missä mulle olisi ollut soittamista, ja niin sekin sitten jäi unohduksiin. Huomasin, etten enää käynytkään missään soittoharjoituksissa: vapaus siitä, ettei tarvinnutkaan harjoitella mitään seuraavaa viikkoa varten, ettei tarvinnutkaan varata jokaista maanantai-iltaa orkesteritreeneihin. Kuorossa kävin vielä kevään ajan, mutta viime syksynä lopetin senkin.

Musta ei tulis siis ikinä ammattilaistuubistia ihan vaan siitä syystä, etten voi kuvitellakaan harjoittelevani loppuelämääni samalla, luultavasti vielä puolet kovemmalla teholla kuin olen tehnyt tähän asti. Taitoa pitäisi kuitenkin pitää yllä jollakin tavalla ja tiedän, että mut otettaisiin lähes mihin tahansa harrastelijaorkesteriin mukaan ihan jo siitä syystä, että tuubisteja ei ole ikinä liikaa. Missään. Orkesterisoitto on mahtavaa ja mulla on sitä ihan oikeasti ikävä, mutta nyt aika kuitenkin kuluu oikeastaan täysin kouluun, töihin ja salilla käymiseen. Kysymys kuuluukin enää, oonko vielä tälläkään hetkellä valmis sitoutumaan harjoituksiin, viikonlopputreeneihin ja konsertteihin oikeasti?

En tiedä.