When nothing goes right, go left.

Alkuviikko ei ole mennyt omalta osaltani aivan putkeen.

Maanantaiaamuna vedin aamukahvin väärään kurkkuun ja yrittäessäni saada henkeä yskäkohtausten välillä huitaisin kädelläni kahvikupin kumoon. Luonnollisestikin jäljelle jäänyt puolikas kupillinen kaatui suoraan läppärini päälle, joka imaisi kahvit salamannopeasti kitusiinsa ja jätti minut kakomaan ja pärskimään pöydän ääreen tyrmistynyt ilme naamallani. Yritin kääntää koneen väärinpäin ja kuivatella näppäimistöä useamman tunnin ajan, mutta kofeiinilla ei valitettavasti ollut koneen kohdalla kovinkaan piristävää vaikutusta ja lopputulos olikin oikeastaan juuri päinvastainen. Tämänhetkisen diagnoosini mukaan kone kyllä käynnistyy ja toimii muuten aivan normaalisti, mutta näppäimistöstä käytössä on enää ainoastaan kymmenkunta kirjainta (luonnollisestikin luokkaa q, z ja å eli juurikin ne kirjaimet, joita käytän erittäin paljon!) ja musiikin kuuntelu on mahdotonta kaiuttimien rikkoontumisen vuoksi.

Turha varmaan sanoakaan, että tapahtumahetkellä olin äärettömän pahalla tuulella itselleni, kahvikupille (ei ollut kyllä ihan viidensadan arvoinen aamukahvi noin maun puolesta...), tietokoneelle (mitäs ei kipittänyt alta pois!) ja ihan yleisesti maanantaillekin. Musta pilvi hävisi kuitenkin päivän mittaan pään päältä ja tyydyin ajattelemaan, että sattuuhan noita ja nyt kävi näin - ei se läppäri siitä enää korjaannu, vaikka kuinka harmittelisin tilannetta. Seuraavaksi täytyykin alkaa selvittelemään, korvaisiko vakuutus koneen korjaamista...

Elämäni kalleimman kahvikupillisen pystyin pistämään ainoastaan oman huolimattomuuteni piikkiin (ja ehkä vähän sen maanantainkin), mutta kun tämäkään aamu ei lähtenyt hyvin käyntiin, alkoi olo olla jo vähän epätoivoinen. Tosin vain vähän, sillä jollakin tasolla tuntui siltä, kuin olisin jo turtunut kaikkeen epäonnisuuteen :D Heräsin aamulla todella omituisen unen jälkeen vain tajutakseni, että minulla oli 20 minuuttia aikaa luennon alkamiseen. Olin matkalla koululle jo reilun viiden minuutin kuluttua ja olisinkin ehtinyt ajoissa, elleivät pyörän ketjut olisi hajonneet puolivälissä matkaa. Pienen, kiukkuisen mutinan säestämänä talutin pyörän koululle vain huomatakseni, että opettajaa ei näkynyt eikä kuulunut. Tässä vaiheessa mietin jo, että mikäli luento olisikin ollut peruttu, olisivat ärräpäät lennelleet ja vauhdilla. Loppujen lopuksi kurssin opettaja saapui kuitenkin paikalle puolisen tuntia myöhässä - syystä että huoltoaseman tankkiautomaatti oli imaissut luottokortin sisäänsä aivan yllättäen tankkauksen päätteeksi. Sattuu niitä huonoja aamuja muillekin.

Aamupala koululla / Pyörän ketjujen irrottua jouduin tallustelemaan takaisin kotiin.

Nyt otan kuitenkin suunnan kohti kuntosalia, joka on taas alkanut houkutella ilmojen hieman viilettyä - eilen kävin testailemassa uuden sh'bamin ja tänään suuntaan kiinteytys-tunnille. :) Toivotaan, etten löydä itseäni iltapäivän päätteeksi sairaalasta!

Wish me luck!

ps. Treenipostausta ja katsausta kuluneeseen kuukauteen tulossa taas piakkoin!

EDIT// No ei mennyt sekään reissu ihan kuten elokuvissa. Lähdin liikkeelle normaalista poiketen autolla, sillä Tanssiopiston (jossa kesän ryhmäliikuntatunnit siis pidetään) edustalla piti olla muutama ilmainen vieraspaikka. Ei ollut. Ajoin auton viereiseen parkkihalliin ja olin jo lähdössä tunnille, kun tajusin, ettei lompakko ollutkaan salikassissa vaan, ylläripylläri, laukussani kotona. Salille meneminen jäi tältä erää vain haaveeksi salikortin ollessa luonnollisesti lompakossa, mutta pieni paniikki meinasi iskeä siinä vaiheessa, kun älysin, ettei minulla ollut myöskään rahaa, jolla saisin maksettua auton ulos hallista. Onneksi autosta löytyi kuin ihmeen kaupalla kaksi euron kolikkoa, jotka riittivät siihen, että sain lähteä kotimatkalle samantien pettymyksestä pihisten.

HUOH. Jospa ottaisin hetken päästä uuden yrityksen, mutta tällä kertaa Ahjokeskuksen suuntaan. Lompakon kanssa.