mul on kiire elää vaikka huominen ei koskaan kuole

my lovely girls, joiden naamat oli muka liian kamalat julkaistavaksi / iiihan vähäsen herkkuja / etkomusafiilistelyjä 

Kuten viime postauksesta kävikin ilmi, oli keskiviikkoillan ohjelmassa baareilua Cheekin keikan merkeissä. Musta tuntui, että olin vasta samana aamuna toipunut kunnolla sunnuntaisesta risteilystä ja ajatuskin baariin lähtemisestä tuntui... no, aika raskaalta :D Laskin tuossa, että toi keikka oli kahden viikon sisään mun neljäs baarireissu ja tavanomaiseen tahtiin verrattuna ei siis mikään ihmekään, että biletyksen määrä alkoi jo hieman huimaamaan pientä pääkoppaa :D 

Alunperin mulla oli tarkoituksena a) olla koko illan vesilinjalla ja b) suunnata heti keikan jälkeen kotiin. Koulu- ja työpäivän jälkeen nukutuilla päikkäreillä oli kuitenkin melko piristävä vaikutus ja heti silmät auki saatuani olinkin kunnon party hard-fiiliksissä - ja siihenhän se sitten menikin :D Aloiteltiin ihanien tyttösteni kanssa muutaman tunnin ajan ennen keskustaan suuntaamista ja ehdittiin Escapeen melko lailla sopivasti about tuntia ennen keikan alkua. Voitte varmaan uskoa, että paikalla oli melko naisvoittoinen yleisö ja lavan edusta oli jo tuossa vaiheessa pakkautunut aivan täyteen? ;)

Nää mun kameran hämäräkuvausominaisuudet ei kyllä päätä huimaa :D

Entäs se keikka sitten? Huikea, mahtava, mukaansatempaava. En muista, milloin olisin viimeksi ollut niin fiiliksissä mistään ja taisin näyttää täydeltä idiootilta tanssiessani ja laulaessani jokaisen biisin mukana aivan täysillä :D En kuitenkaan ollut ainoa, sillä koko baariin pakkautunut yleisö oli kyllä älyttömän hyvin menossa mukana ja yleinen tunnelma oli kyllä kattoakin korkeammalla! Noin tunnin kestänyt keikka hujahti ohitse aivan liian nopeasti ja viimeisenä esitetyn Timantit on ikuisia-biisin aikana tajusin, miten mun silmät oli täynnä onnenkyyneliä (mitäs muutakaan, kun Cheekistä puhutaan, heheh) yksinkertaisesti siitä syystä, että mulla oli niin kokonaisvaltaisen hyvä ja onnellinen olo enkä olis juuri sillä hetkellä halunnut olla missään muualla kuin siellä, mulle tärkeiden ihmisten ympäröimänä loistavalla keikalla. Tiedättehän Muumipapan sanonnan "Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt tämän hetken menevän ohi"? Just siltä mustakin sillä hetkellä tuntui. Vapaalta, iloiselta, huolettomalta ja, niin, onnelliselta. Painoin tuon hetken silloin tarkasti mieleeni, jotta voin palata siihen myöhemmin elämän tuntuessa ahdistavalta ja ikävältä tai muuten vaan kurjalta.

Keikan loputtua puoli kahden maissa ei tullut enää mieleenkään suunnata suoraan kotiin nukkumaan, enkä tosiasiassa olis kyllä saanut untakaan vielä muutamaan tuntiin adrenaliiniryöppyjen humistessa edelleen läpi vartalon. Ilta jatkuikin siis tanssimisen ja lonkeroiden (ja yhen sambukan, kiitti kaimaseni...) kumoamisen merkeissä aina puoli neljään saakka, jolloin olikin sitten pakon edessä lähdettävä jo kohti kotia. :D

Ilta oli kokonaisuudessaan loistava, oikeastaan paras aikoihin, ja viimeisenä asiana ennen nukahtamistani tunsin huulien vetäytyvän onnellisena korviin asti. Pilkkuun asti vedetyn illan takia torstaiaamun kahdeksalta alkanut luento marata-alan lakipykälistä ei sitten yllättäen oikein napannut... Oon tän syksyn aikana ollut kuitenkin niin monta kertaa koulussa juurikin noilla aamutunneilla pitkäksi venähtäneistä pippaloista huolimatta suurimman osan porukasta vedellessä yhä hirsiä kotona, että annoin tän nyt itselleni tän kerran anteeksi :D En ota kuitenkaan tavaksi, lupaan!

Cheek on artisti, jota oon kuunnellut enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuodesta 2008 lähtien ja kuullut alusta alkaen hieman vinoja ja huvittuneita kommentteja musiikkimaustani. Muulle suomiräpille oon lämmennyt vasta viime aikoina, mutta jokin Cheekissä on viehättänyt mua muita enemmän ja se onkin keikkunut soittolistoillani kaiken purkkapopin keskellä jo useamman vuoden. Livenä en oo päässyt kyseistä herraa kuitenkaan varsinaisesti näkemään ennen viime kesää, jolloin kävimme Ninnin kanssa tsekkailemassa keikan Sataman Yössä. Vahvat epäilykseni loistavasta keikkaesiintyjästä osoittautuvatkin tuolloin todeksi, sillä jos jotain, niin menoa ja meininkiä keikoilta löytyy! ;)

Kyseessähän on artisti, joka aiheuttaa ihmisissä todella vahvoja mielipiteitä joko puolesta tai vastaan. Kun musiikkimarkkinoille putkahtaa yhtäkkiä tyyppi, joka tietää mitä haluaa ja tekeekin sen, vieläpä erittäin näkyvästi ja jopa hieman suuruudenhullusti, ei kritiikiltä voi välttyä. Itsevarmuus ja sen julkituominen tuntuu olevan Suomessa edelleen verrattavissa suuremmankin luokan rikokseen ja monelle on käsittämätöntä, miten joku kehtaakaan räpätä häpeilemättä itsestään ja omista saavutuksistaan, ajella luksus-Bentleyllä ympäri Helsinkiä ja järjestää erillisen tiedotustilaisuuden siitä, miten luulee täyttävänsä koko Olympiastadionin seuraavana kesänä. Ennenkuulumatonta! Suomalaisten suuresti arvostama vaatimattomuus on asia, josta Cheek ei ole tainnut koskaan kuullakaan - ja hyvä niin. Mun mielestä on mahtavaa, että ihminen tietää täsmälleen, mitä haluaa ja uskoo itseensä niin vahvasti, ettei anna kritiikin ja paskapuheiden hidastaa vauhtiaan vaan päinvastoin tuntuu imevän kaikista negatiivisista kommenteista yhä enemmän energiaa itseensä. Ei, ei kaikkien tarvitse pitää Cheekin musiikista eikä tykätä itsensä julki tuomisesta, mutta mun mielestä artistista huokuva yritteliäisyys ja päämäärätietoisuus ovat ehdottomasti hatun nostamisen arvoisia asioita. Cheek on myös oman musiikkigenrensä kiistaton kuningas, that's the fact. Ottakaa tai jättäkää, minä otan :)

Me happy! Harmillisesti mun silmät jäi tässä kuvassa todella kännisen näköisesti puoliksi kiinni, joten blurraus ihan vain tästä syystä... :D