i'll be here for you, baby

Viime päivät ovat olleet kokonaisuudessaan kovin tunnerikkaita. Olo on vaihdellut iloisesta ja onnellisesta haikeaan, surulliseen ja hieman ahdistuneeseenkin - kovinkaan tasapaksuksi tätä elämää ei voi siis väittää. Tottahan nyt kuitenkin on, ettei läpikotaisin onnen huumaavaa elämää taida olla olemassakaan ja niitä "huonompiakin" hetkiä tulee väistämättä vastaan. Sitä paitsi ihanat, iloiset ja nauravaiset hetket eivät tuntuisi yhtään miltään, mikäli kontrastina ei olisi joskus jotain päinvastaistakin. Tällaista tämä elämä on. :)

Kuva.

Perjantai kului hieman haikeissa tunnelmissa. Viimeinen päivä Cumuluksessa hujahti ohitse hurjaa vauhtia ja yhtäkkiä huomasinkin seisovani tiskin vieressä työhousut kainalossa, autonavaimet kädessä ja valmiina tekemään tilaa seuraaville, maanantaina aloittaville harjoittelijoille. Lähteminen tuntui kovin vaikealta enkä millään olisi halunnut astua ovesta ulos ja jättää paikkaa mahtavine ihmisineen taakseni. Hyvä ja kannustava palaute harjoittelusta onneksi piristi mieltä ja lupasinkin käydä moikkailemassa muita työntekijöitä syksyn mittaan ohi kulkiessani. :)

Niittyjen yli lentävä kurkiaura, juuri moottoritien alussa alkanut biisin loppuhuipennus, auton alle jäänyt jänis ja taivaalla leimuavat revontulet värittivät ajomatkaani pohjoiseen. Kaikki tuntui sinä iltana jotenkin niin merkitykselliseltä. Jep, älkää enää päästäkö Lauraa yksin auton rattiin hieman väsyneenä... :D Perille päästyäni vastassa oli kuitenkin sydämen sulattava, pieni karvapallero, joka oli innoissaan ottamassa uuden tulijan vastaan häntä heiluen ja suu leveästi hymyillen. Pikku-Lenni oli muuttanut taloon ja valloittanut kertaheitolla jokaisen sydämen! Lenni-hauva on siis kolmikuukautinen samojedinkoira, näin niin kuin jonkinlaiseksi faktatiedoksi. Selvää on, ettei koirasta tule koskaan uutta Mikkiä ja vanhan karvaturrin puuttuminen pihapiiristä pisti silmään joka kerta, mutta ainakin pentu tuo taloon muuta ajateltavaa. Mitäs sanotte, pystyisittekö vastustamaan tällaista pikkupalleroa? ;)

Kävimme mutkan mökillä ja taapero näki ensimmäisen kerran meren! Melko ennakkoluulottomasti se teki kuitenkin tuttavuutta uuteen tuttavuuteen ja kyllähän tuossa rantakoiran elkeitä on jo havaittavissa ;)

Ei ole niinkään yllättävää, että kamerani muistikortti onkin täyttynyt koirakuvista: Lenni edestä, Lenni takaa, Lenni nukkumassa, juoksemassa ja syömässä... :D Pentu on käyttäytynyt kuulemma oikein mallikkaasti ja ainoat varsinaiset tuhot tähän mennessä ovatkin huolimattomasti jätetyn kännykän laturin jyrsiminen sekä huivin purkaminen pieniksi langanpätkiksi. Tyyntä myrskyn edellä vaiko vain harvinaisen rauhallinen ja hyvätapainen koiranpentu..?

Vanhoissa kotimaisemissa oli muutenkin mukavaa käydä. Koko perhe kokoontui eilen paikalle - äiti oli tullut Norjasta kotimaan kamaralle ja Heikkikin saapui Kemistä - ja oli ihanaa istua porukalla yläkerran aulassa pelaamassa korttia ja Monopolia, nauramassa ja juttelemassa. Arvostan ihan mielettömästi sitä, miten hyvät välit minulla on sisarusteni ja vanhempieni kanssa ja vaikka se tulee osoitettua aivan liian harvoin, on perhe kuitenkin äärettömän tärkeä asia. Kyllä, olette mielettömän tärkeitä joka iikka. :)

Kävin matkalla pohjoiseen piipahtamassa Pyhännällä tuttujen luona ja sain perheelle viemisiksi säkillisen sipsejä. Kyllä, säkillisen - ei siis tosiaan ollut mikään perus kauppakassi kyseessä. Täytyihän niitä sitten itsekin vähän maistella... ;)

Maaseudun ilman hengittely pitkään jatkuneen kaupunkielämän jälkeen tuntui muuten hirveän rentouttavalta! Kyllä se vain niin on, että tyttö voi lähteä maaseudulta, mutta maaseutu ei koskaan lähde tytöstä! ;) Tällä hetkellä olen kyllä tyytyväinen elämääni enkä haluaisi muuttaa takaisin Kuivaniemelle tai muuhunkaan pikkukylään, mutta kieltämättä on äärettömän ihanaa käydä silloin tällöin rauhoittumassa tutuissa maisemissa. Kävimme Paulan kanssa pitkällä kävelylenkillä metsässä ja napsimme samalla muutaman valokuvan auringonlaskun värjäämillä pelloilla. Niin kaunista. Pieni lapsenmielisyys pääsi myös valtaamaan mielen heinäpaalikasan kohdalla ja äkkiäkös sitä oltiinkin pinon päällimmäisenä kiikkumassa. Paikassa paikan tavalla: viime lauantaina olin Helsingissä shoppailemassa ja baarissa, tänä lauantaina puolestaan Kuivaniemellä kiikkumassa heinäpaalien päälle. ;)

Siellä ne paalit on!

Riemuidiootti päivää...

Alkuperäinen suunnitelmani oli lähteä sunnuntai-iltana kohti Jyväskylää, mutta päätin kuitenkin jäädä pohjoiseen vielä yhdeksi yöksi. Tänään sain sitten äidiltä kyydin Ouluun, missä hyppäsin pikavuoron kyytiin ja matkasin takaisin Keski-Suomeen sateen ropistessa ikkunaan ja varpaiden kaivatessa kipeästi villasukkia. Kotiin kävellessäni ylioppilaskylän reunalla kävi kova kuhina autojen ja peräkärryjen vallatessa talojen pihat ja teiden varret - opiskelijat ovat saapuneet kaupunkiin ja muutto taisi olla käynnissä useammassakin kuin yhdessä asunnossa. Kyllä, syksy on saapunut.

Ps. Ei se lähteminen takaisin kotiinkaan tuntunut hyvältä ja bussiin istuessani nieleskelin - jälleen kerran - kyyneleitä ikävästä. Tää lähteminen ei vaan taida olla mun juttu!