Miltä yksin Ahvenanmaalle lähteminen on tuntunut?

Nelisen viikkoa sitten tipahdin laivasta Maarianhaminan satamaan auton, matkalaukkurykelmän ja hämmentyneiden fiilisten kanssa. Vaikka tieto kesän viettämisestä entuudestaan tuntemattomassa, ruotsinkielisessä ympäristössä vieraiden ihmisten keskellä oli ehtinyt muhia mielen uumenissa jo parin kuukauden ajan ja pääkopan olisi jo luullut pikkuhiljaa tottuneen ajatukseen vastaantulevista haasteista, tuntui paikan päälle konkreettisesti saapuminen silti melko shokeeraavalta. Olo oli samanaikaisesti jännittynyt, pelokas ja innostunut - mitä jos en osaakaan puhua ruotsia, en opi työtehtäviäni tai en saa yhtään ystävää?

En oo oikeastaan koskaan ollut äärimmäisen riippuvainen muista ihmisistä. Luonteeltani oon toki seurallinen ja puhelias, nautin uusiin ihmisiin tutustumisesta sekä toisten seurasta suunnattomasti enkä tiedä, mitä tekisin ilman rakasta perhettäni ja ihania ystäviäni. Samanaikaisesti tykkään kuitenkin myös vapaudesta tehdä päätöksiä ja kulkea oman mieleni mukaan sekä viettää aikaa myös itsekseni ja joudun harvemmin tilanteisiin, joissa uuden harrastuksen tai asian aloittaminen tai kokeileminen jäisi tekemättä sen takia, etten saisi ketään kaveria värvättyä mukaan. Esimerkiksi salikorttia hommatessani en olis voinut kuvitellakaan jättäväni asiaa sikseen vain sen takia, ettei kukaan tuttuni käynyt samalla salilla! Vaikka uskaltaisinkin siis kutsua itseäni melko omatoimiseksi ja itsenäiseksi ihmiseksi, en voi väittää, etteivätkö täysin uudet kuviot ja valmiin tuttavapiirin loistaminen poissaolollaan olisi pistäneet housunpuntit tutisemaan.

Parin ekan Maarianhaminassa vietetyn päivän jälkeen olin lähinnä innoissani Ahvenanmaan kauneudesta sekä siitä ajatuksesta, että saisin viettää täällä kokonaisen kesän, mutta loisteliaimman alkuhuuman jälkeen kauhukuvat yksin vietetystä kesästä valtasivat pääkopan ja pienimuotoinen yksinäisyys alkoi nostaa päätään. Tapasin toki heti ensimmäisen viikon aikana rutkasti uusia ja todella mukavan oloisia ihmisiä, kuten blogissa oon aiemmin kertonutkin, mutta töistä päästyäni kynnys vapaa-ajalla tapaamisen ehdottamisesta tuntui korkealta ja kysymyksen esittäminen typerältä. Näin ollen päädyin siis palaamaan työpäivien jälkeen takaisin tyhjään, vielä vieraalta tuntuvaan asuntooni yksin, mieli hieman haikeana ja rakkaita ihmisiä mantereelta ikävöiden. Puheliaisuudesta ja ulospäinsuuntautuneisuudesta huolimatta oon nimittäin pohjimmiltani hieman hidas tutustumaan uusiin ihmisiin ja vaikka jokapäiväinen jutustelu ja niistä näistä höpöttäminen onnistuukin ongelmitta, menee varsinaiseen ystävystymiseen huomattavasti kauemmin. Jossain mun sisällä asuu siis vieläkin se ujo, muiden mielipiteitä pelkäävä Laura, joka jää toisinaan miettimään hieman liian paljon sitä, miten muut lähestymisyrityksiin suhtautuvat. "Ei se varmaan halua edes lähteä mun kans kahville. Nyt mua pidetään varmasti nolona ja itseään tyrkyttävänä suomalaisena, joka vieläpä takeltelee sanoissaan eikä osaa kunnolla ruotsia. Tuollakin on takuulla jo ihan riittävästi kavereita ilman muakin." 

Kuva.

Yksin asuminen kolmen vuoden kämppiselämän jälkeen tuntui alkuun todella erikoiselta - vaikka kämppistä ei monena päivänä ehtinytkään nähdä kuin vilaukselta, oli toisen ihmisen läsnäolo kuitenkin aistittavissa jatkuvasti. Ystävän löytyminen saman katon alta on kieltämättä myös aika näppärää siinä vaiheessa, kun kaipaa seuraa muttei jaksa raahata itseään ulos asti - ei tarvita kuin muutama askel ja juttuseura onkin jo nenän edessä. :D Samalla tavoin oon myös tottunut kertomaan ja kuulemaan päivän kuulumiset ja sellaiset pienetkin asiat, joita ei liiemmin tule myöhemmin edes ajateltua. Itsensä löytäminen asuttamassa 70 neliön kolmiota tuntui tästäkin syystä parin ensimmäisen viikon ajan melko yksinäiseltä. Asuntoa etsiessäni kimppakämppävaihtoehto pyöri mielessä useampaan otteeseen ja myös täällä ollessani oon kieltämättä pohtinut, miksi ihmeessä en mennyt hankkimaan asuntoa yhdessä muiden kesätyöntekijöiden kanssa - siinähän sitä olisi tutustunut uusiin ihmisiin kuin huomaamattaan eikä yksinolostakaan olisi tarvinnut murehtia hetkeäkään! Tietyllä tapaa oon kuitenkin myös nauttinut siitä, että voin huoletta jättää tiskit tiskaamatta ilman, että se häiritsee ketään muuta kuin itseäni tai levittää tavarani olohuoneen pöydälle niin, etteivät ne tule olemaan päivän aikana kenenkään tiellä. On myös mukavaa omistaa paikka, jonne voi tarpeen tullen linnoittautua omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä kaikessa rauhassa, mutta josta on helppo lähteä tapaamaan kavereita seurankaipuun yllättäessä! :)

Kuva.

Vaikka pari ensimmäistä viikkoa tuntuivatkin ajoittain hieman vaikeilta, on olo tällä hetkellä huomattavasti kotoisampi ja oon alkanut nauttimaan elämästäni täällä täysin siemauksin. Tällä kertaa tarkoitan tätä ihan oikeasti enkä sano näin vain siksi, etten kehtaisi paljastaa korttien toista, hieman piilossa pidettyä puolta. En tosin oo valehdellut aikaisemminkaan kirjoittaessani ja sanoessani, että rakastan tätä ympäristöä, pidän työstäni ja oon tavannut mahtavia, uusia ihmisiä - se ei vain ole ollut aivan koko totuus. Alun "hankaluuksien" jälkeen oon kuitenkin pikkuhiljaa ystävystynyt työkavereideni kanssa todella ja mun ympärilläni on täällä nykyiseltään paljon aivan mielettömän huikeita ihmisiä! :) Oon myös alkanut tuntemaan tämän ihanan pikkukaupungin omakseni ja oppinut lopultakin omatoimisuuden ja uusiin asioihin rohkeasti hyppäämisen merkityksen. Tosiasiahan on, ettei kukaan tule hakemaan mua kotoa mihinkään, jos päätän viettää kaiken vapaa-aikani yksin telkkarin edessä yrittämättäkään tehdä tuttavuutta muiden kanssa! :D

 Jos jotain, on yksin uuteen kaupunkiin muuttaminen opettanut mulle vielä entistä enemmän itsenäisyyttä, omatoimisuutta ja itseensä luottamista - sitä, että on harvoja asioita, joihin ei voisi itse vaikuttaa ja sitä, että oman mukavuusalueen ulkopuolelle hyppääminen on monesti todellakin pienen kivun ja tuskan arvoista. Sitä, että tulen katumaan myöhemmin ennemminkin niitä asioita, joita en ole tehnyt kuin niitä, joita olen. Sitä, että uusien asioiden pelkääminen ja jännittäminen on ihan luonnollista ja täysin ok niin kauan, kun pelolle ei anna liikaa jalansijaa elämässä. On olemassa syynsä sille, miksi joistain lausahduksista on muodostunut kliseitä - asioilla on todellakin tapana järjestyä!

Kuva.

Kuva.