2001 - 2013

Viikonloppuna kuulin siskoltani, ettei perheemme koira voinut kovin hyvin. 12-vuotias, nykyiseltään nukkumisesta kovasti pitävä koiravanhus ei meinannut asettua aloilleen ollenkaan, kierteli vain levottomana paikasta toiseen eikä kyennyt rauhoittumaan minnekään. Lisäksi vaivana oli yhtäkkiä alkanut ripuli, joka ei normaalista poiketen mennytkään ohi vaan paheni hetki hetkeltä. Huolestuneena isä oli varannut Mikki-herralle ajan eläinlääkärille Ouluun tälle aamulle, jotta huonon olon syy saataisiin selvitettyä mahdollisimman pian.

Viime yönä siskoni oli lähettänyt minulle viestin, jossa kertoi veljeni ja isäni lähteneen ajamaan Mikin kanssa Pudasjärvelle päivystävän eläinlääkärin vastaanotolle. Tässä vaiheessa ehdin jo huolestua toden teolla, sillä mikäli koiraa lähdettiin ajamaan päivystykseen muutamaa tuntia ennen varattua eläinlääkäriaikaa, oli tilanne jo todella paha. Jälkeenpäin kuulin, että Mikin tila oli heikentynyt yöllä nopeasti ja se oli alkanut ulvomaan epätoivoisena - asia, josta ainakin tästä koirasta puhuttaessa tietää heti, ettei kaikki ole kunnossa. Eläinlääkärille päästyä koiraparka ei ollut pystynyt nousemaan enää edes omille jaloilleen monista, sinnikkäistä yrityksistä huolimatta.

Aamukuudelta sain sitten ilmoituksen Antilta siitä, että Mikki on poistunut keskuudestamme sinne, missä kipua ei enää tunneta ja missä väsynyt koira saa levätä rauhassa.

Tuijotin viestiä hetken aikaa, ennen kuin sisäistin sen sanoman lopullisesti. Lapsuuden leikkikaveri, omalaatuisen hassu karvaturri oli nyt lopullisesti poissa. Turha varmaan sanoakaan, että kyynelkanavat aukesivat välittömästi eivätkä ole vieläkään päässeet kuivamaan kovin pitkäksi aikaa kerrallaan.

On vaikeaa sisäistää sitä, että seuraavan kerran kotiseudulleni suunnatessa Mikki ei olekaan enää pihalla vastassa, viuhtomassa iloisesti häntäänsä ja haukkumassa kärsimättömästi. Koira on kuitenkin tullut meille ollessani 11-vuotias ja ollut siis perheenjäsen suurimman osan siitä ajasta, minkä muistan omasta elämästäni. Alunperin tosin kärtin äidiltä kissanpentua vuosikaudet, mutta äidin ja isän päätöksellä hankimme kissan sijasta koiran - eikä tätä päätöstä ole harmiteltu kertaakaan jälkeenpäin.

Haimme puolivuotiaan ja puolisokean (vasen silmä oli siis täysin sokea) samojedinpennun Tuurista elokuussa 2001 ja muistan pienen ja aran karvapallon nukkuneen sylissäni lähes koko ajomatkan pohjoiseen. Mikki oli vuosikausia minulle ja sisaruksilleni lenkkeily- ja leikkikaveri, joka käyttäytyi pentumaisen villisti varastaen välillä pipon päästä, mutta sulattaen kuitenkin sydämen heti perään ruskeilla silmillään ja ihanalla luonteellaan. Koira oppi rakastamaan automatkoja ja mökkeilyä ja olikin heti ensimmäisenä auton vieressä odottamassa, kun äiti astui ovesta ulos kylmälaukku kädessään. Jee, mökille, jahtaamaan lokkeja ja pyörimään pusikoissa! Mikään järjen jättiläinen Mikki ei kyllä ollut, pikemminkin jopa huvittavan yksinkertainen ja höpsö. :)

Seurallisessa ja lapsirakkaassa hauvassa ei ollut tippaakaan vartiointivaistoa ja se toivottikin jokaisen vieraan tarkoitusperistä huolimatta sydämellisesti tervetulleeksi. Nuorena varsin riehakas koira rauhoittui iän myötä huomattavasti ja viettikin viimeiset elinvuotensa pääsääntöisesti nukkuen, syöden ja lenkkeillen lyhyitä lenkkejä veljeni kanssa. Ihanaa, vallatonta luonnettaan se ei kuitenkaan menettänyt missään vaiheessa siitäkään huolimatta, että koiravanhuksen nivelet olivat jo hieman kuluneet ja liikkeet olivat kangistuneet melkoisesti aikaisempaan verrattuna. Pilke silmäkulmassa säilyi silti läpi elämän!

Jonkinlainen tulehdus lannisti elämäniloisen koiran muutamassa päivässä siihen pisteeseen, ettei eläinlääkärikään ollut suostunut edes harkitsemaan muita vaihtoehtoja kuin välitöntä lopettamista. Suunnattomasta surusta ja ikävästä huolimatta olen kuitenkin iloinen siitä, että Mikki sai elää pitkän ja omanlaisensa elämän välittävien ihmisten ympäröimänä. Nyt oli aika päästää irti.

Tänä iltana edessä olisi taas työvuoro ja toivon todella, että illlasta tulisi niin kiireinen, ettei ajatuksille jää ollenkaan tilaa. En nimittäin luota ollenkaan siihen, että pystyisin pidättelemään kyyneliä surullisten ajatusten ottaessa yllättäen vallan...