Nobody can go back and start a new beginning, but anyone can start today and make a new ending.

Perheeni ja sukuni on ollut aina isokokoista ja olenkin ollut lapsesta asti enemmän tai vähemmän ylipainoinen. Syöminen ja herkuttelu on toiminut minulle aina niin pakokeinona, surun tai ahdistuksen lievittäjänä kuin ilon ja onnistumisten juhlistajana. Liikunnan olemattomasta määrästä on varmaan turha erikseen mainitakaan: muutamaa hassua hiihtokilpailusta saatua hopealusikkaa lukuunottamatta koululiikunta onnistui peruskouluaikana karsimaan sen vähäisenkin liikkumisen ilon - enkä laiskana ja mukavuudenhaluisena ihmisenä pannut sitä kyllä ollenkaan pahakseni. ;) Kun musiikkiharrastukset tulivat mukaan kuvioihin ollessani 11-vuotias, ei luppoaikaa arkisin jäänyt paljon ollenkaan ja tuudittauduin tyytyväisenä siihen aktiivisuudentunteeseen, minkä koulun ja musiikkiopiston välillä tasapainottelu synnytti. Ylipainosta ja isosta koosta ei myöskään liiemmin puhuttu: se oli vain asia, jonka olemassaolo yritettiin piilottaa ja unohtaa kaikin mahdollisin tavoin. Vaikka sisäisesti olinkin epävarma itsestäni ja tyytymätön vartalooni, ajattelin asian vain olevan niin kuin se on ja peittelin oloani puheliaisuudella, hymyllä ja naurulla. Ehkä tästä syystä minua ei ole koskaan kiusattu kokoni tai minkään muunkaan asian takia - annoin ihmisille vaikutelman, ettei paino häirinnyt minua tippaakaan, vaikka todellisuudessa asia pyöri mielessäni päivittäin.

Palloposki ja tiukasta halista hieman hätääntynyt Mikki joskus 2000-luvun alkuvaiheilla.

Rippijuhlat vuonna 2007.

Muuttaessani yläasteen jälkeen Kemiin elämäntapani muuttuivatkin sitten suoraan sanottuna surkeiksi. Koulussa syödyn lounaan lisäksi söin vain harvoin mitään kunnon ruokaa ja jääkaappi täyttyikin mikropitsoista ja limsapulloista, ruokakaappi taas suklaamuroista ja nuudelipaketeista. Voi kamala miten nololta tämän myöntäminen tuntuukaan, mutta näin se lukio-Laura taisi todellisuudessakin elää... :D Täyttäessäni 18 helvetti repesi ja liikkumattomuuden ja huonon syömisen lisäksi mukaan kuvioihin liittyivät lähes viikottaiset baarireissut ja kymmenet kurkusta alas kitatut siiderilitrat. Krapulapäivinä messiin haettiin luonnollisestikin pitsaa ja jumalattomat määrät herkkuja, joita kiskottiin antaumuksella alas koko seuraava päivä.

...tuo vaaleanvioletti oli takuulla vielä se kaikista pukevin väri...

Ylioppineena!

Kävin noina vuosina kyllä satunnaisesti lenkeillä ja muistan harrastaneeni jopa juoksulenkkejä silloin tällöin. Pääsääntöisesti lenkit olivat kuitenkin pitkiä juoruilulenkkejä ystävien kanssa - mielettömän ihania ja tärkeitä, mutta liikunnalliselta kannalta katsottuna täysin riittämättömiä nollaamaan suusta alas tungetut kalorimäärät.

Joulu 2011.

JAMKin avajaispiknikillä viime syksynä!

Pieniä merkkejä muutoksesta alkoi tapahtua vasta viime syksynä, kun vedin muutaman viikon mittaisen ruisleipä-raejuusto-putken ja aloin jopa ensimmäistä kertaa elämässäni tarkkailemaan oikeasti, mitä suuhuni pistän. Se kokeilu loppui syksyllä lyhyeen, mutta tuli jäädäkseen tammikuussa 2013.

Tammikuu. Päätin vuoden alussa jälleen kerran - kuten niin monta kertaa aiemminkin - aloittavani uuden, terveellisen elämän sillä erotuksella, että tällä kertaa olin lopullisesti kyllästynyt olemaan tyytymätön peilikuvaani, väsynyt unen määrästä ja kellonajasta riippumatta sekä liian huonossa kunnossa tehdäkseni yhtään mitään. Jokin pienenpieni asia naksahti kohdalleen pääni sisällä ja se oli menoa se. Hommasin salikortin, aloin syömään kevyemmin ja hakemaan kunnollista rytmiä elämääni ja uusi Laura alkoi muodostua.

Millainen se uusi minä nyt sitten onkaan?

Tämänhetkisen Lauran ruokailutottumukset ovat muuttuneet täysin aiempiin verrattuna. Mikroateriat, pullamössöleivät ja loputtomat suklaalevyt ovat taaksejäänyttä elämää ja jääkaappini perusaineksia ovatkin nykyään salaatit, vihannekset, rahka ja raejuusto. Uuteen ruokavalioon totuttautuminen mielletään usein vaikeaksi ja hermoja raastavaksi, mutta taisin olla alkuvuodesta niin motivoitunut muutokseen, etten rehellisesti sanottuna olisi halunnut syödä mitään muuta. Muutaman kuukauden jälkeen uudet syömiskuviot alkoivat muuttua tavaksi ja nykyään huomaankin täyttäväni ostoskorini kaupassa automaattisesti samoilla rahkapurkeilla, mehukeitoilla, ruisleivällä ja kanasuikaleilla. Vaikka keväinen herkuttelun tiukka kontrollointi on hieman lipsunt kesän aikana, voin ylpeänä todeta, ettei se ole lähelläkään vuoden takaista loputonta karkkien suuhun kaatamista. Kyllä, suklaa on edelleen heikko kohtani ja toisinaan syön sitä vieläkin hieman liikaa, mutta tällä kertaa ainakin tiedostan, mitä liikaa todella tarkoittaa!

Olen ollut myös monta vuotta sitä mieltä, että aamupalan syöminen saa oloni vain kamalaksi ja että on ihan ok olla kokonainen päivä syömättä mitään mättääkseen illalla koko päivän ruokamäärän kurkusta alas. Se, mikä ennen tuntui vain todella kaukaiselta ja epätodennäköiseltä asialta on nyt totisinta totta: syön aamupalan joka aamu heräämisen ajankohdasta riippumatta ja pyrin pienten välipalojen avulla huolehtimaan siitä, ettei ruokailuväli pääse missään vaiheessa päivää venymään liian pitkäksi eikä hirveä nälkä pääse yllättämään heikkoa mieltä. Mikäänhän ei tunnetusti ole pahempaa kuin nälkä ja väsymys yhdistettynä kauppareissuun...

Toukokuu 2013.

Lähinnä sängystä jääkaapille lenkkeilyä harrastaneena olen iloisen yllättynyt myös siitä, että olen löytänyt rakkauden ryhmäliikuntaan ja oppinut jopa käymään ihan sillä perinteisellä punttisalillakin! Helmikuussa hommaamani salikortti toimi melkoisena herätysliikkeenä kauan piilossa olleelle motivaatiolleni ja olenkin löytänyt sisältäni pienen zumbaeläimen, joka rakastaa sheikkailla ympäri liikuntasalia hyvän musiikin tahdissa ;) Jumppavaatteet ovat ehtineet puolen vuoden aikana vaihtua kokoa pienempiin (ja entistä värikkäämpiin, tottakai!) ja lähtemisen vaikeudesta huolimatta olen joka kerta iloinen siitä, että olen raahannut luuni salille hyppimään, pomppimaan ja juoksemaan. Se voi olla yllättävän hauskaa!
Nykyään osaan jopa tuntea jopa huonoa omaatuntoa siitä, mikäli en ole liikkunut muutamaan päivään. Tämä on minulle aivan uusi tunne, jonka löytymisestä olen kuitenkin enemmän kuin iloinen! ;) Liikkumisesta ei ole vielä tullut ihan yhtä automaattista kuin syömispuolesta, mutta olen melko tyytyväinen jo tähän mennessä tapahtuneesta muutoksesta enkä halua odottaa vielä tässä vaiheessa liikoja - loppujen lopuksi takana on lähes 21 vuotta liikkumatonta elämää ja vain puoli vuotta uutta, aktiivisempaa elämäntyyliä.

Kuvan mekko ei mahtunut aiemmin edes päälle, tällä hetkellä se on puolestaan jopa hieman väljä!

Vaikka kovasti väitin tekeväni suuren elämäntapamuutoksen ainoastaan saadakseni oloni energisemmäksi ja kuntoni paremmaksi, olisi melkoista huijausta väittää, ettei painonpudotus ja pienentyvä vartalo miellyttäisi minua vähintään yhtä paljon kuin yleisen olon paraneminenkin. ;) On aika huikeaa shoppailla nykyään vaatteita täysin tavallisista vaatemallistoista sen vanhan tutun plus sizen sijaan, ostaa elämänsä ensimmäiset slim fit-malliset farkut ja mahtua sellaisiin vaatteisiin, joita en olisi saanut vuosi sitten ujutettua päälleni edes öljypullon avustuksella!
On väärin sanoa, että lihavat ihmiset eivät voisi olla onnellisia ja rakastaa itseään sekä ulkonäköään - tiedän monia ylipainoisia ihmisiä, jotka ovat sataprosenttisen ja jopa kadehdittavan sinut itsensä kanssa. Itse en kuitenkaan tuntenut oloani missään vaiheessa mukavaksi omassa vartalossani ja ylipaino on aiheuttanut jatkuvaa epävarmuutta omasta itsestäni ja  vaikuttanut kielteisesti jopa itsetuntoon. Kaikista tärkeintä onkin hyvä olo ja viihtyminen omassa vartalossaan, ei puntarin lukema tai vaatekoon numero. Painon putoaminen ei tietenkään tee ihmeitä, mutta minun on silti pakko myöntää, että itsetuntoni on noussut kilojen häviämisen ansiosta ja olen pikkuhiljaa alkanut tykkäämään siitä olennosta, joka minua peilistä tuijottelee. :) Tästä seikasta kertoo mm. se, että tänä kesänä käytin ensimmäistä kertaa elämässäni farkkusortseja ja itse asiassa niistä muodostuikin muutamaksi kuukaudeksi lempivaatteeni! Eiväthän nämä kintut tai käsivarret mahasta puhumattakaan ole vielä millään tavalla ihanteelliset ja toki työtä on vielä edessä runsaasti, mutta tällä hetkellä olen vain älyttömän iloinen siitä, mihin asti olen päässyt näinkin lyhyessä ajassa. Way to go!

Niin, ja paljonkos sitä painoa nyt onkaan sitten tippunut? Helmikuun 5. päivä tekemästäni ensimmäisestä punnituksesta on nyt yhteensä 20 kiloa aikaa. Enpä olisi uskonut, että voisin jonain päivänä kertoa tällaisen uutisen!

Tänään autuaan tietämättömänä siitä, mitä tuleva bodyattack tulisikaan pitämään sisällään...

Postauksen kirjoittaminen on ollut melko pelottavaa, sillä en ole koskaan puhunut ulkonäöstäni, painostani tai siihen liittyvistä tuntemuksistani näin avoimesti - ainakaan julkisesti! Tuntuu myös siltä, että jokin tärkeä pointti on jäänyt sanomatta tai vaihtoehtoisesti olen ilmaissut jonkin asian niin, että se ymmärretään aivan toisella tavalla kuin haluaisin. En ole edelleenkään mikään esimerkillisen elämän edustaja ja valvon usein liian myöhään, herkuttelen toisinaan enemmän kuin olisi väliksi, saatan haistattaa paskat salille ja juoda liikaa baarissa. Haluan kuitenkin tekstini avulla muistuttaa jokaista teitä siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä tehdä muutosta. Jos et ole tyytyväinen itseesi tai elämääsi, älä tyydy siihen vaan tee asialle jotain! Aika moneen asiaan pystyy loppupeleissä vaikuttamaan itse, kunhan vain haluaa niin. :) Vaikka matkaa omaan ihanneminääni on vielä, olen melko ylpeä tähänastisista saavutuksistani - ja minusta on mahtavaa voida sanoa niin.

It's never too late to start.