Meikkejä pestessäni jäin hetkeksi tuijottelemaan omaa naamaani peilistä. Olen todella huono kehumaan ulkonäköäni ja suurimman osan ajasta elänkin ajatellen "eihän se hyvä ole, mutta menköön". Tiedän, ei pitäisi, mutta työstän tätä asiaa vielä itseni kanssa. Tänä yönä huomasin kuitenkin väsymyksestä ja päivän mittaan karisseista meikeistä huolimatta pitäväni kasvonpiirteistäni, hieman hapsottavasta tukastani ja ylipäänsä peilistä minua tuijottavasta naamasta. Eihän se tyyppi nyt niin kamala olekaan - ja sen kanssahan tulen kuitenkin viettämään koko loppuelämäni, joten parempi olisikin oppia tykkäämään! Osittain annan kyllä kunnian vessan tunnelmavalaistukselle, joka pehmentää kivasti piirteitä ja saa silmät näyttämään kirkkaammilta. Vaikka kylppärin loisteputki pitäisi jo ihan aikuisten oikeasti vaihtaa, pidän kuitenkin sinne hätävaraksi laitetuista jouluvaloista kovasti - valaistus on hieman hämärä ja piilottaa niin huoneen kuin kasvojenkin pienet virheet. Pieni pako todellisuudesta on kuitenkin paikallaan itse kullekin aina silloin tällöin ja tähän tarkoitukseen vessan monisävyinen satumaailma on omiaan. No, ehkä meidän vessasta ei ihan satumaailmaa pelkillä valoilla saa...
Nyt taitaa kuitenkin olla jo aika mönkiä peiton alle ja sulkea silmät hetkeksi ennen aamunkajoa. :) Palaillaan asiaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti