Neiti Kevät on tullut kaupunkiin!

Se pulppuaa purona puitten alla,
se livertää leivona taivahalla.
Se sinkoaa silmiini säihkyvän säteen,
se kasvattaa kukkasen kulkijan käteen.

Se laineena laulaa, se käkenä kukkuu,
se itkee ja nauraa, se valvoo ja nukkuu.
Se utuisen unelman onnesta antaa,
se lempeä lupaa, se kaihoa kantaa.

- Annikki Kujala 

Herätyskello aloittaa pehmeän aamumelodiansa klo 06:17 ja herättelee höyhensaarilta palailevaa varovaisesti uuteen päivään. Ikkunan läpi hohtava aamunkajo saa silmät avautumaan huomattavasti tavallista helpommin ja piristää vielä hieman unenpöpperöistä mieltä saaden väsymyksen kaikkoamaan muutamassa sekunnissa. Kahvinkeittimen porina ja aamupuuron suloisen marjainen maku hemmottelevat auringonvalon häikäisemien silmien lisäksi myös muita aisteja ja valmistelevat niin kehoa kuin mieltäkin kaikessa rauhassa tuleviin seikkailuihin.

Ulos astuessa raikas, vielä muutaman asteen pakkasen puolella oleva ulkoilma pyyhkäisee kasvoja virkistävällä tuulenvireellään. Puunoksien läpi siivilöityvät auringonsäteet lämmittävät kuitenkin poskipäitä, huumaavan ihana roudan alta paljastuneen mullan tuoksu kiemurtelee nenään ja joka puolella livertävät pikkulinnut saavat olon virkistymään. Mikäli voisin, pullottaisin kevään tuoksua itselleni pitkän talven varalle ja nuuhkuttelisin heräilevän luonnon monivivahteisia aromeja marraskuun loputtoman tuntuisten pimeiden iltojen iloksi. Tuoksussa on jotain äärettömän ihanaa, uuden alun tuntua ja lupauksia jostain tulevasta. Kesästä, lämmöstä, vapaudesta.

Pyöräily tuntuu kevyeltä renkaiden rullatessa sulalla asfaltilla kuin itsestään. Iltapäivällä keskustan läpi kulkiessani huomioni kiinnittyy ulkoilmasta nauttimaan tulleisiin ihmisiin, puistonpenkillä aurinkoa ottaviin vanhuksiin ja lämpimän ilman villiinnyttämiin lapsiin. Hymy tavoittelee varovasti useampiakin vastaantulevia kasvoja - kuin kokeillen, joko talven jäljiltä hieman kohmeessa olevat lihakset vielä muistaisivat, miten ne suupielet oikein nostettiinkaan ylöspäin. Pikkuhiljaa ne pienenpienet lihakset löytyvät ja niitä kevyesti nykäisemällä ihmiset vaikuttavat heti paljon vapautunemmilta. Aurinkolasit on kaivettu hyllyjen ja kaappien uumenista pölyttymästä ja iltaisin lenkkeilypolut täyttyvät energisistä ja iloisista ulkoilijoista laskevan auringon värjätessä taivaanrannan upeilla väreillään. Omatkin jalkani hakkaavat maata tasaisella sykkeellä nenän nuuhkiessa raikasta kevätilmaa ja ympärillä olevia tuoksuja entistä tarkemmin. Pieni koira haukahtaa ohi kulkiessani ja sen omistaja vilkaisee minuun hieman anteeksipyytelevän huvittuneen näköisenä. Sydäntä lämmittää vuoden ensimmäisten pajunkissojen bongaaminen ojanreunan pusikoista ja hölkkään eteenpäin naama typerässä virneessä musiikin pauhatessa korvissani. Kevät. 

Toisinaan ilma on sateinen, lähes päivittäin kengät ja housunlahkeet saavat monisävytteisen mutakuorrutuksen ravan ja kuran läiskyessä ympäriinsä ja aina silloin tällöin saata astua ulos mennessäni ensimmäisenä mojovaan läjään koirankakkaa. Joka paikassa leijaileva kuiva katupöly kaivautuu syvälle keuhkoihin ja lämpimältäkin näyttävä ilma voi joskus osoittautua hyytävän kylmäksi. Toisinaan lumituisku yllättää kesken aurinkoisimman kauden ja saa iltapäivälehtien etusivut sekä kahvipöytäkeskustelut täyttymään takatalveen liittyvillä manauksilla. Myönnetään - ei se kevät ole aina aivan yhtä ruusuilla tanssimista kuin mitä postauksen alku antoi ymmärtää. Kaiken kaikkiaan kyseessä on kuitenkin ehdottomasti mun lempivuodenaikani ja onkin käsittämätöntä, miten paljon energiaa, intoa ja toivoa lisääntyvä valon määrä voikaan antaa!

Lapsena lempivuodenaikaa kyseltäessä vastasin omaksi suosikikseni automaattisesti kaikkien muiden tapaan kesän. Miksi ei? Kesällähän paistaa aurinko, on lämmintä, pääsee uimaan ja saa nauttia loputtomista vapaapäivistä ja valoisista öistä. Totta (mitä nyt loputtomat vapaapäivät ovat nykyisellään muuttuneet loputtomiksi työpäiviksi... :D). Kesällä on oma, erittäin tärkeä paikkansa sydämessäni ja se on vuodenaika, jota odotan joka vuosi palavalla innolla. Kaikesta huolimatta juuri kevät on sitä aikaa, jolloin tunnen oloni vapaaksi ja onnelliseksi, katselen maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi, käyttäydyn kuin ylipositiivinen hörhö, haluaisin syödä irtojäätelöä joka päivä enkä anna pikkuasioiden haitata fiilistelyäni.

 Ehkä se on se kontrasti edelliseen vuodenaikaan, ehkä tieto siitä, että kesä on vielä tuloillaan. Ehkä lapsuuteni onnelliset, pääsiäiseen ja omiin synttäreihin liittyvät muistot kumpuavat kaukaa menneisyydestä saaden kevään näyttämään hieman kauniimmalta vielä näinäkin vuosina.

Ehkä minä olen vain niitä ihmisiä, jotka todella heräävät henkiin auringon kivutessa taivaalle. Valon lapsi - sitä minä todella olen.

Kaksi vanhaa puuta sateenpieksämää, katsoo kevääseen, seisoo erillään ja kestää joka tuulen ja sään.