and she'll continue to smile

Viikonloppu Helsingissä tuntui vyöryvän ylitse kuin myrsky: se tulvi ja velloi parin päivän ajan joka puolella, täytti kokonaisvaltaisesti kaikki aistit ja pakotti heittäytymään mukaan virran vietäväksi sekä keskittymään täysipainoisesti ohitse vilistäviin hetkiin.

Minulle syyskuisen loppuviikon Helsinki tuntui Onnibussin liukkailta, punaisilta nahkapenkeiltä ikkunan läpi hohkaavan auringon lämmössä. Lämpimiltä, taakse jääneeltä kesältä tervehdyksenä tulevilta tuulenhenkäyksiltä poskipäillä ja kiireisten ihmisten tönäisyiltä perjantai-iltapäivän ruokakaupparuuhkassa. Ystävän tiukalta halaukselta ja ympärille kiertyviltä käsivarsilta, pakahduttavalta jälleennäkemisen aiheuttamalta onnentunteelta sydämessä ja lasimurskalta kenkien alla baarin tahmealla lattialla. Tanssimisesta kipeytyneiltä jaloilta, pehmeältä, pitkän päivän jälkeen poskea vasten painetulta tyynyltä sekä ihmiset yhteen kietovalta yhteisymmärrykseltä.

Se näyttäytyi kultareunuksisina hattarapilvinä, kauniina syyspäivinä ja lämpötilan innoittamana esiin vielä viimeisiä kertoja kaivettuina paljaina säärinä. Kymmenien metrien pituisina jonoina Ateneumiin, silmiä hivelevän pysäyttävinä taideteoksina sekä varhaisen aamun usvakiehkuroilta Töölönlahden yllä. 

Se maistui uudelta raakasuklaakokeilulta, lasilliselta helmeilevää valkoviiniä ja aamuisilta, Rainbowin pikakahvista keitetyiltä kahvikupillisilta. Höyryävän kuumalta vihreältä teeltä, museon näyttelysalin nurkassa salaa syödyltä proteiinipatukalta sekä laukussa jo hetken aikaa majailleelta, hieman nahistuneelta ruisleivältä. Kuulosti liikenteen melulta, ratikoiden kiliseviltä kelloilta ja niin iloisilta naurunpurskahduksilta kuin hiljaiselta, syvällisempiin asioihin uppoutuneelta keskustelulta. Kissan maukumiselta, koko vartalon mukaansa houkuttelevilta rytmeiltä ja basson sykkeeltä sekä maanantaiaamuisen lähijunan konduktöörin heikoilta vitsailuyrityksiltä.

Helsinki tuoksui elämältä, ihmisiltä ja pakokaasuilta, alkusyksyn raikkaudelta ja pikkuhiljaa maatuvilta lehdiltä. Viimeisenä päivänä se ei sitten tuoksunutkaan enää millekään päälle sinnikkäästi puskeneen flunssan tukahdutettua hajuaistin rippeet, mutta onneksi pahinkaan flunssa ei voi viedä ihmiseltä sitä, mikä oikeasti on tärkeää elämässä: ystäviä, suklaata ja auringonsäteitä.