Ignore the risk and take the fall. If it's meant to be, it's worth it all.

Joulunvieton vaihtuessa laiskottelusta ja leffojen katselusta takaisin arkiseksi aherrukseksi olin valmistautunut tulevaan kevääseen ja paluuseen aikataulujen täyttämään elämään oikein kunnolla. Maanantai-iltana kalenteri oli kaivettu esiin lomapiilostaan ja tulevan viikon ohjelma oli tsekattu valmiiksi, kevään uusi ryhmäliikuntakalenteri oli taltioitu tarkasti talteen, seuraavien päivien ruoat oli kokkailtu ja annosteltu valmiiksi pakastimeen, seuraavan aamun aamupuuro oli keitetty, herätyskello oli valmiina soimassa ja laukku odotti ovensuussa pakattuna - kaikki oli järjestyksessä kuin mallieskarilaisella konsanaan! ;) Olin siis kaikin puolin valmistautunut toivottamaan arkielämän tervetulleeksi ja aloittamaan uuden vuoden tehokkaasti ja energisesti.

Loppujen lopuksi mun ensimmäinen arkiviikko osoittautui kuitenkin todella lunkiksi, sillä tajusin lähes kaikkien mun kurssien alkavan vasta ens viikolla - supertehokkaasta vuodenaloituksesta tulikin siis pari työvuoroa, muutaman tunnin koulua sekä ryhmäliikuntatunneilla hikoilua sisältänyt hengailuviikko. :D Kuka tahansa toinen olisi varmaan vain tyytyväinen rauhallisesta paluusta normaalielämään, mutta mä olin ehtinyt pumpata itseni jo niin täyteen energiaa ja virtaa, että suoraan sanottuna petyin tajutessani, miten vähän menoja mulla oikeasti olikaan. :D Haha, tää ei taida olla ihan tervettä... Rennon viikon seurauksena ehdin onneksi käydä salilla treenailemassa useampaan otteeseen sekä hieman vastapainoksi fyysiselle aktiivisuudelle koukuttaa itseni viime viikolla alkaneeseen Under The Domeen. Hitsi vieköön, miten loistavaksi sarjaksi se paljastuikaan! :D

Kävin tällä viikolla ottamassa myös passikuvat ensi viikolle varattua passihakemuksen tekemistä varten. En oo mitenkään kovin ihastunut tuohon kuvaan, mutta toisaalta - kuinka monta sellaista ihmistä tiedätte, jotka oikeasti pitävät passinsa/ajokorttinsa kuvasta? :D Jep, sitähän minäkin. On tuo kuva kuitenkin huomattavasti parempi versio kuin vuosi sitten vanhentuneen passini kuva, jossa oon vielä pieni pallonaama - ihme, että mut vielä päästettiin parin viimeisen vuoden aikana matkustamaan yhtään minnekään! :D Tuolla passillahan muuten jouduin käymään ensimmäiset viikot myös baarissa ajokorttia odotellessani... kröhöm.

Laura vuonna 2003... :D

Tulevaisuuteen liittyvät asiat ovat pohdituttaneet näin tammikuun alun kunniaksi pientä pääkoppaa oikein urakalla. Siinä missä kesä tuntui vielä joulukuussa kovin kaukaiselta asialta, on se nyt vuoden vaihduttua huomattavasti lähempänä ja havahduin alkuviikolla miettimään muun muassa tulevan kesän ohjelmaa. Vaihtoehtoja löytyisi toki useampia ja luonnollisestikin jokaisessa on niin hyvät kuin huonotkin puolensa, joita oon viime päivien aikana punninnut mielessäni tarkkaan. Teenkö kesällä kakkosharjoitteluni, haenko töitä vai vietänkö muutaman kuukauden kesäopintojen ja työpaikan lomatuurailujen parissa? Jäänkö kesäksi Jyväskylään vai lähdenkö muualle Suomeen tai jopa ulkomaille? Siinäpä pähkinä purtavaksi. Tällä hetkellä töiden hakeminen ulkomailta, mahdollisesti Pohjoismaista, tuntuisi omaan korvaani mukavimmalta vaihtoehdolta ja oonkin aloittanut tuskallisen urakan työhakemusten ja ansioluettelon ruotsintamisen merkeissä... :D

Myös haku vaihto-oppilaaksi ensi lukuvuoden ajaksi on käynnistynyt. Viime vuonna muistan pohtineeni vaihto-oppilaaksi lähtemistä, mutta jättäneeni asian kuitenkin sikseen syystä, jota en enää edes muista... :D Nyt on kuitenkin aika napata loistavasta tilaisuudesta kiinni, sillä tajusin juuri olevani vuoden päästä jo kolmannen vuoden opiskelija sekä mitä luultavimmin ainoastaan muutaman kuukauden päässä valmistumisesta! Hui kamala sentään :D Ensi vuosi on siis viimeisiä hetkiä toteuttaa tämä haave, jota oon pyöritellyt päässäni jo yläasteelta asti. Kävin tänään vaihtari-infossa ja siinä missä muut poistuivat auditoriosta aivot tuhannen solmussa ja ajatukset epätietoisena möykkynä (ainakin puheiden perusteella!), olivat omat säveleni melko lailla selvillä. Hih, peukut pystyyn! ;)

In the end, we only regret the chances we didn't take.