laulamme päivät halki, muistanko kaiken myöhemmin

Kävelin toissayönä töistä kotiin pimeässä, kuumankosteassa elokuisessa yössä. Kello lähenteli puoli kahta ja askel tuntui myöhäisestä ajankohdasta ja takana olevasta työpäivästä huolimatta kevyeltä. Matkalla olin käynyt moikkaamassa toisen hotellimme yövuorossa ollutta Jennyä ja kuullut samalla siitä, miten töitä hotellilla riittäisi huoletta vielä syyskuun loppuun asti kaikkien kesätyöntekijöiden palatessa kouluun tai muuttaessa takaisin kotipaikkakunnalleen.

Ajatusrattaat pyörivät askelten rullatessa eteenpäin. Kevyt, lämmin tuulenvire kutitteli poskia ja muutama tähti vilkutti taivaalta yksinäiselle kotiinmatkaajalle. Kuuntelin puhelimesta musiikkia ja samalla hetkellä, kun bongasin taivaalta Otavan tähtikuvion (sen ainoan, jonka oikeastaan edes tunnistan...), havahduin Spotifysta kuuntelemani Lalehin kappaleen sanoituksiin: låt mig leva längre nu när jag kan se. Låt mig vara litet till, jag är inte beredd att gå än.

Kuten viimeksi kerroinkin, on lähestyvä syksy päässyt ujuttautumaan kuin vaivihkaa pääkopan uumeniin ja vaikka kesää onkin jäljellä vielä useampi viikko, alkaa pian koittava muutto ja koulun alkaminen vaivata mieltä kaikesta huolimatta. Tällä hetkellä ajatuskin Jyväskylään palaamisesta ahdistaa, mikä on sinänsä hieman hassua - tykkään kaupungista, koulustani, ihmisistä ja elämästäni siellä toden teolla. Kesä täysin muissa hommissa ja erilaisissa maisemissa on kuitenkin ollut niin kertakaikkisen suuri hyppäys ulos normaalista elämästäni, etten millään haluaisi ajatella arkeen paluuta aikataulutettuine ja erinäisten kalenterimerkintöjen täyttämine päivineen - vaikkakin se on luultavasti juuri sitä, mitä tulen kaipaamaan muutaman rennon, tapahtumarikkaan ja spontaaneja seikkailuja sisältäneiden kuukausien jälkeen. Ehdin kieltämättä jo leikitellä hetken aikaa ajatuksella, että alkaisin järjestelemään asuntoasioitani täällä ja jäisin kaikesta huolimatta töihin vielä kuukaudeksi, mutta sekään ei taida tarkemmin ajatellen olla kuitenkaan täysin toimiva ratkaisu - koulu todellakin kutsuu mua kuluttamaan penkkejään taas kuukauden kuluttua. Sitä paitsi: mikäli keväinen vaihtoonlähtö kiinnostaa (ja sehän kyllä kiinnostaa!), täytyy mun varmaankin malttaa näyttää naamaani Jyväskylässäkin edes jonkin verran syksyn aikana. ;)

Jep, syksy it is...

Vuorokaudet huiskahtelevat ohitse niin huimaavaa vauhtia, etten meinaa pysyä millään perässä - lähes päivittäin joudun selventämään itselleni, mikä viikonpäivä nyt taas onkaan kyseessä. Nää on nyt näitä vuorotyön ominaisuuksia - tärkeää ei oo niinkään se, mikä päivä on vaan se, onko tänään työ- vai vapaapäivä :D Tuotakaan asiaa ei oo tosin mitenkään hirveän paljon tarvinnut kuluneen viikon aikana pohdiskella, töitä on nimittäin riittänyt niissä määrin, ettei vapaa-ajanvietto-ongelmia ole päässyt liiemmälti syntymään. Viime viikolla päädyin työkaverin sairastumisen vuoksi tekemään kuusipäiväisen viikon ja samalla kaavalla jatketaan myös tällä viikolla. Kun hotelli on vielä koko viime ja tämän viikon täynnä valmennusleireille saapuneita, n. 13-16-vuotiaita jääkiekkojunnuja, on vipinää ja vilskettä riittänyt myös työvuorojen osalta ja sinne tänne juoksennellessa ja asioita hoitaessa on lämpöhalvauksen saaminen ollut muutamaan otteeseen jo melko lähellä! :D

Vaikka toisinaan on tullut hetkiä, jolloin olisin ollut valmis heittämään hanskat tiskiin ja lähtemään suoraan kotiin, oon kuitenkin todennut useampaan otteeseen pitäväni työstäni ja työkavereistani aivan mielettömästi. Sunnuntaina, kun iltavuoro tuntui ikuisuuksien mittaiselta viiden yhtä aikaa hotellilla olleen junnujoukkueen (eli yhteensä noin kahdensadan pojan...) työllistäessä niin respaa kuin ravintolaakin aivan toden teolla, sai muutama ihana ihminen ja kommentti koko kaoottisen päivän kääntymään hetkessä hyväksi. Laura, är du hungrig? Jag kan göra nånting för dig, sanoi ensin ravintolan Ikram ja palasi hetken päästä mukanaan pieni, suloinen kanapizza. Hikisille kasvoille nousi välittömästi korviin asti yltävä hymy - kiireen vuoksi kahvikuppikin oli jäänyt jäähtymään takahuoneeseen kolmeksi tunniksi ja ruoka oli siinä vaiheessa iltaa enemmän kuin tervetullutta. Hetken kuluttua sisään asteli eräs siivoojamme, johon olin törmännyt jo iltapäivällä matkalla töihin - Are you hungry? My mom made a cake and I though to bring you a piece of it, too. Folion alta paljastui suussasulavan näköinen aprikoositäytteinen kermakakku, joka osoittautui täysin ulkonäköään vastaavaksi ja josta sain jättää herkkupaloja vielä yövuoroon tulleelle Sabinallekin. Kun työvuoro päättyi vielä erään valmentajan lausumaan kohteliaisuuteen hymystäni ja hampaistani, oli koko tukahduttavan kuuma ja stressaava työpäivä kuin poispyyhkäisty ja jäljellä oli vain onnellisuus siitä, miten upeita ihmisiä maailmassa onkaan. Toisen voi saada onnelliseksi todella pienilläkin asioilla - muistetaanhan kaikki tämä ja tehdään vastaavia arjen pieniä pelastustekoja vastaavasti myös muille! :)

På gatan där jag bor... Ei ihan, mutta kelpais kyllä!

Mun tarkoituksena oli kertoa samaan syssyyn myös viime aikojen muista sattumuksista, kaikenlaista on nimittäin ehtinyt tapahtua ja mitä mielenkiintoisimpiin paikkoihin on tullut päädyttyä... :D Taidan jättää nämä tarinat kuitenkin seuraavaan kertaan, sillä nukkumatti kutsuu tässä vaiheessa yötä jo luokseen ja huomennakin pitäisi jaksaa porhaltaa eteenpäin - mahdollisesti jopa pikavisiitille Ruotsin puolelle! Pahoitteluni blogin hiljaiselosta ja hieman sekavista, asiasta toiseen hypähtelevistä postauksista: tätäkin postausta oon kirjoitellut pätkissä parin päivän ajan. Koko ajan tuntuu vain olevan niin paljon kaikenlaista menossa, ettei millään malttaisi tai ehtisi istahtaa tietokoneen ääreen kirjoittelemaan kuulumisia! Nyt taitaa kuitenkin olla juuri oikea aika elää, mennä ja nähdä, sillä eiköhän sitä pimeinä syysiltoina taas ehdi nyhjätä ihan riittämiin neljän seinän sisällä... ;)

Mukavaa loppuviikkoa kaikille! Muistetaanhan kaikki nautiskella vielä jäljellä olevista helteistä :)