lauantai 18. lokakuuta 2014

elämän tähtipölyä


"Olen saanut jo monenlaista onnea, sen kaikkia palasia,
suuria ja pieniä, yhteensopivia ja toisiaan hylkiviä.
Kertaakaan en ole vielä ehtinyt koota noista palasista ruukkua,
en kerätä siihen toisiinsa sekoittuen kyyneleitä ja sadevettä,
katsella siitä omaa kuvaani.

Sanotaan, että vain siitä kuvajaisesta voi löytää omat kasvonsa."
- Tommy Tabermann


Istun serkkuni kyydissä matkalla kohti Oulua. Edessä on ainoastaan pimeä tie, auton tuulilasiin hakkaava räntäsade sekä ohituskaistalla ohitse viuhahtelevat kiirehtijät, mutta sisällä autossa on lämmintä ja mukavaa. Rankka päivä ja väsymys tekevät tehtävänsä ja puheenaiheet hyppelevät aina huonoista vitseistä syvällisiin pohdintoihin saakka. Miten samanlaisia me oikeastaan olemmekaan, mietin katsellessani ikkunan pintaa pitkin valuvia pisaroita. Twin - tai Twix, kuten suklaata rakastavia serkuksia Intian reissun aikana kutsuttiin. 

Kello on vasta puoli kuusi sunnuntaiaamuna, mutta lentokentällä on heräilty tulevaan päivään jo aikoja sitten. Ihmiset monenvärisine ja -kokoisine laukkuineen kiiruhtavat ohi ja ilmassa väreilee lähes käsin kosketeltava sekoitus innostusta, jännitystä, kaipuuta, iloa ja haikeutta. Lentokentät ovat ihania. Jos pystyisin, kävisin fiilistelemässä reissuun lähtemisen tunnelmaa useamminkin - istuisin kahvikuppi kädessäni katselemassa ihmisiä, kuuntelemassa matkalaukkujen renkaista lähtevää rullaavaa ääntä ja haaveilemassa uusista matkoista jatkuvasti ajan tasalle päivittyvän departures-taulun mukaan.

Ohikiitävä hetki lentokoneen renkaiden irrotessa kiitoradasta ja selän painautuessa tiukasti kiinni penkin selkänojaan. Taas sitä mennään. 

Ympärillä levittäytyy elämää väsymättä ja tauotta sykkivä kaupunki ja lukuisat värivalot heijastuvat kauniisti märästä kadusta. Taivaalta sataa tauotta vettä, mutta poskia pitkin valuvat sadepisarat tai vaatteiden läpi pureutuva koleuskaan eivät saa juuri nyt mieltä matalaksi - jollakin tapaa sade tuntuu oikeastaan kuuluvan Lontoon katukuvaan. Onni rutistaa sydämen pieneksi sykkyräksi ja imen sisääni suurkaupungin sanoinkuvaamattoman vangitsevaa tunnelmaa.

Kerron useampaan otteeseen matkaseurana olevalle ystävälleni siitä, miten onnellinen olenkaan hänen mukanaolostaan. Ystävä hymyilee ja sanoo oppineensa tuntemaan minua paljon paremmin kuluneiden kolmen päivän aikana. Samoin, vastaan ja toivon, että jokaiselta ihmiseltä löytyy elämästään vähintään yksi tällainen upea, ihana ihminen.

Viideltä keskiviikkoaamuna jopa Lontoon keskustan kaduilla on hiljaista. Jalat kuljettavat meitä kohti Waterloon asemaa ja sieltä pian Gatwickiin lähtevää bussia, mutta jokainen solu huutaa minua kääntymään takaisin. Älä mene vielä! Jää tänne, katso ja ihmettele maailmaa vielä vähän aikaa. Mitään muuta en juuri sillä hetkellä haluaisikaan. Joskus on kuitenkin palattava takaisin, jotta voi lähteä uudestaan - I'll be back, world.

Halaan pikkusiskoa rautatieasemalla ja tarjoan hänelle päivällisen thaimaalaisessa ravintolassa. Illan illan ystäväni seurassa Amarillossa kahvikupin ja kokislasin äärellä. Kiitollisuutta, rakkautta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta -  haluan vain sanoa, että olette mulle mielettömän tärkeitä. 

Yli vuorokauden valvomisen ja tuntikausien matkustamisen jälkeen istahdan bussipysäkille vastaan tulleen isän kyytiin. Turvallisuuden, raukeuden ja onnellisuuden tunteet valahtavat kropan läpi, kun pääsen kuumaan suihkuun ja saan ison kupillisen kahvia ja lautasellisen puuroa. Niin, puuroa. Miten hyvältä se maistuukaan muutaman päivän reissuilun jälkeen!

Oma perhe. Naureskelen poikien jutuille, rentoudun saunan lauteilla kirpaisevan kuumassa löylyssä ja kerron äidille, miten paljon tätä sekopäistä sakkia oikein rakastankaan. Sitä ei tule sanottua läheskään niin usein kuin haluaisi, mutta toivon tekojen välittävän viestiä eteenpäin joskus sanojenkin puolesta. 
Hymyilyttää ja koko sydän sykkii rakkautta. Käymme pitkiä, polveilevia keskusteluja ihmissuhteista, varpaat kipristelemään saavasta elämän nälästä sekä kiitollisuudesta kellon lähestyessä puoltayötä. 

Poskipäitä nipistelevä pikkupakkanen, niin moneen kertaan kävellyt metsäpolut ja edessä iloisesti heiluva koiranhäntä. Maailma on niin kaunis paikka, sanon innosta puhkuvalle koiralle ja pysähdyn hengittämään raikasta ilmaa. Maan peittävä paksu kuurakerros saa jokaisen puolukanvarvun ja heinänkorren kimaltelemaan auringon valossa ja hetken ajan tunnen seisovani keskellä satumaailmaa. Kaunista, säihkyvää ja ihanaa.

Ajan moottoritiellä ja kuuntelen hymyillen vieressä istuvan pikkuveljeni juttuja. Välillä kännykästä painetaan play-nappulaa ja Pasilan jakso pyörähtää käyntiin. Kyllähän näistä nyt pitää tietää edes jotain, minulle sanotaan ja päälle klikataan taas uusi jakso.

Kaikista niistä lukuisista suunnitelmista, jokaista solua polttavasta matkakuumeesta ja elämisen riemusta huolimatta tuntuu hyvältä pysähtyä muutamaksi päiväksi ja upota näihin tuttuihin maisemiin ja vuosien takaa kumpuaviin muistoihin. Olla vain, kuvitella hetken ajan olevansa taas lapsi ja unohtaa kaikki arkielämän kiireet ja huolet.


"Lennä, lennä hetken tulinen lintu.
Tee pesä pilvien väliin.
Sitä se onni on,
ettei hetkeen katso taakseen
eikä eteen."
- Tommy Tabermann

...ja sitä, että huomaa niityllä olevien heinäpaalien muistuttavan jättimäisiä vaahtokarkkeja.

4 kommenttia: