"When a man is tired of London, he's tired of life: for there is in London all that life can afford."

Voitin viime vuoden lopulla eräästä blogiarvonnasta itselleni 50 euron lahjakortin Supersaverille. Ikuisena reissukuumeilijana matkakohdemietintä pyörähti luonnollisesti käyntiin samantien ja kohteita tuli mietittyä aina Tanskasta Espanjaan ja kaukokohteisiin saakka. Kevään reissukalenteri oli siinä vaiheessa jo melko lailla täynnä ja koska kesäkausi oli automaattisesti varattu joko töille tai harjoittelulle, oli matkan ajankohta heitettävä automaattisesti syksylle. Lopulta päädyin käyttämään lahjakortin melko lailla summamutikassa heittämällä lokakuiseen menolippuun Lontooseen sillä periaatteella, että syksyn koulu- ja työkuvioiden selvitessä reissuhommat järjestyisivät takuulla parhain päin - onhan niin käynyt aina ennenkin! ;)

Tässä välissä mun on todettava, ettei Lontoo ole koskaan ollut mun bucket listini kärkijoukoissa eikä mun ikuisena haaveena ole monen muun tavoin ollut päästä matkustamaan tähän kaupunkikohteiden klassikkoon. Lähinnä Lontoo kai valikoitui reissun päämääräksi edullisten lentolippujen sekä tietynlaisen "must see"-leimansa takia - voiko itseään väittää matkailijaksi, mikäli ei ole koskaan käynyt Lontoossa? Ennakko-odotuksia kolmen päivän minilomalle ei siis tästä johtuen liiemmin ollut ja lentokentällä koneen lähtöä odotellessa mielessä häämötti lähinnä mukava breikki arkielämästä ystävän kanssa varmasti ihan kivassa kaupungissa.

Enpä olisi asiaa voinut laimeammin ilmaista.

This is so London: lippu, puhelinkoppi ja punainen bussi! :D

Muutamassa vuorokaudessa ehdin tykästyä tuohon niin monen muunkin ihmisen sydämen vieneeseen kaupunkiin toden teolla: sen jatkuvaan elämän sykkeeseen, joka puolella loistaviin värivaloihin, hymykuopat esiin kaivavaan brittiaksenttiin, loputtomaan kohteliaisuuteen, idyllisiin rakennuksiin ja loputtomaan monimuotoisuuteen. Koska reissuaika oli melko rajallinen, jouduimme tyytymään melko pintapuoliseen raapaisuun tuosta upeasta kaupungista ja nähtävää jäi kyllä runsain mitoin seuraavaakin visiittiä varten - mähän tosiaan aloitin uuden Britannian-reissun suunnittelun heti paluulennon aikana... :D

Tämän(kin) matkan luottolentoyhtiönä toimi tuttuun tapaan Norwegian, jonka punavalkoisin siivin pääsee Helsingistä lennähtämään Gatwickin kentälle noin kolmessa tunnissa. Gatwickistä jatkoimme matkaa keskustaan easyBusilla, joka paljastui toimintaperiaatteeltaan meidän Onnibussiamme vastaavaksi - mitä aikaisemmin varaat liput, sitä edullisemmalla hinnalla pääset. Matka minibussilla Waterloon asemalle kesti reilun tunnin ja edestakaisesta bussilipusta pulitimme viikkoa etukäteen varattuna tosiaan hurjat 14 puntaa per pää. Ei paha, sanon minä! :) Hotellimme sijaitsi puolestaan Oxford Streetin päässä Bloomsburyssa aivan British Museumin naapurissa ja hyvän sijainnin ansiosta emme joutuneet ostamaan koko matkan aikana travel cardeja - jep, Lontoon kuuluisa metroverkosto sekä punaiset bussit jäivät tällä kerralla testaamatta, mutta katuja ja pikkukujia tuli tallattua sitten senkin edestä :D Mä tykkään lähtökohtaisesti tutustua uusiin kaupunkeihin ainakin ensi alkuun kävellen, sillä jalkapatikalla paikkoja tutkiessa saa mun mielestäni paljon enemmän irti itse kohteesta ja löytää kaiken lisäksi monia paikkoja, jotka julkisissa istumalla jäisivät helposti kokonaan huomaamatta. Okei, myönnetään, että pikkukylän kasvattia ehkä hieman myös jännittää lähteä seikkailemaan pyörryttävän monimutkaisilta näyttävien metrokarttojen kanssa yhtään minnekään ja omat jalat tuntuvat yleensä myös turvallisimmalta vaihtoehdolta... ;) Millaisia reissaajia sieltä löytyy? Tutustutteko uusiin reissukohteisiin mieluummin kävelemällä vai käytättekö automaattisesti myös julkisia kulkuvälineitä? Tällä kävelytaktiikallahan majoituspaikasta hieman kauempana sijaitsevat kohteethan jäävät toki auttamatta tsekkaamatta, mutta niiden kimppuun voikin hyökätä sitten seuraavalla kerralla :D

Nämä tekstit suojateiden yhteydessä pelastivat mun hengen useampaankin otteeseen, sillä "vääränpuoleiseen" liikenteeseen tottuminen vaati lievästi sanottuna hetken aikaa... :D

Chinatown!

JEP.

Maanantaiaamun kunniaksi päätimme Ninnin kanssa kokeilla full English breakfastin - ja täähän oli tosiaan vielä pienempi versio kahdesta tarjolla olevasta... En voi oikein muuta sanoa kuin että tulipahan testattua eikä nälästä tarvinnut huolehtia ennen iltaa! Taidan silti pitäytyä vastaisuudessa puurossa tai hedelmissä... :D

Tuo sateenvarjokauppa oli ihanan idyllinen! :D

Vielä viattomasti matkalla Primarkiin...

Tällä kertaa tutustumisen kohteena oli tosiaan lähinnä ydinkeskusta ja kolmessa päivässä ehdimme mm. saapastella Oxford Streetin häkellyttävän loputtomine shoppailumahdollisuuksineen päästä päähän, syödä herkullista ruokaa, ihmetellä suurkaupungin menoa silmät suurina, kastua sateessa useampaan otteeseen, nähdä Big Benin, London Eyen ja muutaman muun ns. "pakollisen" turistikohteen, käydä huikaisevan hienossa musikaaliesityksessä ja ennen kaikkea rakastua Lontooseen hetki hetkeltä syvemmin. Nähtävää, kuultavaa, haisteltavaa ja koettavaa riitti enemmän kuin yksi ihminen pystyi käsittämään ja jo ensimmäisenä iltana olin vakaasti sitä mieltä, että mitä Lontoosta ei löydy, sitä ei kukaan edes tarvitse. 

Olisin ollut pikkutyttönä aivan pähkinöinä tällaisista kimallekengistä! :D

Eräällä kadulla meidän edessämme kävelevällä naisella oli tällainen mahtava ostoskassi, josta mun piti pyytää saada ottaa kuva :D Tällainen olis kyllä niin osuva mulle...

Hyde Parkin reunamia - kuolailin puiston poikki meneviä reittejä kieli pitkällä ja mietin, miten mahtavaa olisi päästä lenkkeilemään loputtoman suurelta vaikuttavan puiston lenkkeilypoluille... :D

Taisin keksiä just itselleni joululahjan!

Käytiin kurkkimassa Harrodsin tarjontaa ja sisään astuessamme olin lähestulkoon varma siitä, että meidät käännytetään samantien takaisin - parin tunnin sateessa kävelyn seurauksena ei ulkonäkö ehkä ollut kaikista edustavin eikä ainakaan yhteensopiva kaikkien niiden luksuslaukkujen, kalliiden korujen ja merkkivaatteiden kanssa, joita materiaparatiisista löytyi ihan vain muutama kappale... ;) Seuraavan Lontoon-reissun tavoitteena mulla onkin sitten iltapäivätee hienostuneiden minileivonnaisten kera!

Kuten aiemmin jo sanoin, edes lähes taukoamaton sade ei saanut mieltä matalaksi kaupungissa, johon taivaalta valuva vesi ja märkänä kiiltelevät kadut tuntuivat lähinnä sopivan! :D

Lontoon katukuva oli mun mielestäni äärettömän herttainen!

Aamupalalla kahvilassa! Yritin yhtenä aamuna selvitä päivästä ilman aamukahvia, mutta neljän hujakoilla päänsärky alkoi olla jo niin kova, että se yksi pakollinen kuppi oli pakko käydä hakemassa - ja seuraavana aamuna päivän ensimmäinen missio olikin sitten kahvin metsästäminen... :D

St. Pancrasin asema oli häkellyttävän kaunis ja sen yhteydestä löytyvässä renessanssihotellissa olisi enemmän kuin mukavaa päästä yöpymään joskus... ;)

No pitihän tämäkin toki päästä näkemään! :D 

Miten. Suloisia. Karkkikauppoja!

Viimeiseksi illaksi varasimme liput Phoenix-teatterin Once-musikaaliin. Liput olivat lähes ilmaiset (lastminute.comista löytyneet liput kustansivat hurjat 11 puntaa, mikä on vielä melko kilpailukykyinen hinta Lontoon musikaaleista... :D) ja etenkin niiden kautta saadun huikean elämyksen jälkeen olisin voinut maksaa lipuista vähän enemmänkin! Mikäli reissaatte Lontooseen, suosittelen kyllä ehdottomasti musikaaliin menemistä - ohjelmistossa olis Oncen ohella ollut myös mm. Jalia ja suklaatehdasta, Leijonakuningasta sekä Mamma Miaa... ;)

Syntisen jumalallinen pääosan esittäjä David Hunter - miten samassa ihmisessä voi yhdistyä tuollainen ulkonäkö, loistavat näyttelijänlahjat, uskomaton lauluääni ja ihana aksentti?

Musikaalin jälkeen piipahdettiin vielä aivan periaatteellisilla oluttuopeilla hotellin vieressä olevassa pubissa. Jep, mäkin otin oluen - vaikkakin vain puolikkaan sellaisen ;)

Lontoo-kuumeen lisäksi reissu herätti myös polttavan intohimon päästä tutustumaan tarkemmin muuhun Iso-Britanniaan ja brittikulttuuriin ja paluulennon aikana ehdinkin tosiaan suunnitella jo tulevaa, Lontoon ohella myös Walesiin ja Skotlantiin suuntautuvaa matkaa. Etenkin Edinburghiin ja Glasgowiin tutustuminen kiinnostaisi hurjasti ja samaan reissuun voisi yhdistää näppärästi myös vihreiden nummien, upeiden linnojen ja tarunhohtoisten satujen Irlannin. Joko saa lähteä? ;)

and the world is calling us

Lomailusta on tullut viime aikoina mulle melko harvinaislaatuinen käsite, sillä töissä käyvänä opiskelijana varsinaista lomaa sanan todellisessa merkityksessä ei pääse viettämään läheskään niin usein kuin haluaisi. Viimeisten vuosien aikana kesäkaudet on tullut paiskittua töitä tai suoritettua harjoittelujaksoja ja lähes kaikki syys- ja hiihtolomat ovat kuluneet niin ikään haalittujen työvuorojen merkeissä – ainoastaan joulun pyhittäminen loikoilulle ja rentoutumiselle on lähtökohtaisesti onnistunut joka vuosi. Tällä kertaa voin kuitenkin onnellisesti todeta kuluneen syyslomaviikon olleen juuri sitä, mitä lomalta voi oikeastaan toivoakaan: yhdessäoloa perheen ja ystävien seurassa, matkustelua, rauhoittumista ja ennen kaikkea hyppäämistä ulos arkielämän pyörteistä. Lontoo ja Kuivaniemi ovat toki lomailupaikkoina kaksi täydellistä ääripäätä ja pohjoiseen suunnatessani mua jopa jännitti hieman se, miten pahasti pitkästyminen iskisi maaseudun rauhassa hektisten kaupunkipäivien jälkeen. No, sitä tuli murehdittua täysin turhaan: nautin nimittäin kotikylän rauhasta, metsäpoluista ja hiljaisuudesta yhtä paljon kuin suurkaupungin sykkeestäkin. Loppujen lopuksi ehdin viettää kokonaista viisi päivää perheen seurassa ilman, että ikävöin sen kummempaa menoa ja meininkiä oikeastaan tippaakaan! Vaikka Jyväskylän arkielämää onkin tässä vaiheessa tullut paahdettua vasta puolentoista kuukauden edestä, on alkusyksy ollut niin mielettömän kiireinen että tällainen total break taisi tulla enemmän kuin tarpeeseen :D

Mitä sitä loppuloman aikana tuli sitten tehtyä? Tallailin koiran kanssa samoja, tuttuja metsäreittejä, joita pitkin kuljin lapsena ja teininä lukuisat kerrat Mikin kanssa. Juttelin koiralle niitä näitä ja vaikka asetelma – tutut metsät ja nenän edessä keikkuva valkoinen, pörröinen häntä – oli kovin samanlainen kuin aiemmin, oli tilanne yhtä aikaa täysin toinen. Mikki on poistunut sateenkaarisillan toiselle puolen ja hihnan päässä eteenpäin kiskookin sen sijaan nuori ja intoa täynnä oleva Lenni. Päässä pyörivät ajatukset ja mietteet ovat nykyään toisenlaisia ja poissa on se epävarma, muiden mielipiteitä liiaksi pohdiskeleva nuori tyttö, joka ei luottanut itseensä nimeksikään eikä lukuisista haaveistaan huolimatta ollut vielä silloin riittävän rohkea tarttumaan niistä kiinni.

Katselin niittyjä ja matkan varrella olevia tuttuja rakennuksia ja mietin, miten naapurin kahdeksanhenkisen perheen aina niin eläväinen ja vilkas pihapiiri oli nyt hiljentynyt ja maatilan lukuisat eläimet vähentyneet muutamaan lampaaseen ja lehmään. Mustavalkoinen tallikissa kulki hiljaisen pihamaan poikki ja ennen niin kirkkaan oranssin talon maalikerros oli alkanut rapistua tuoden konkreettisesti esille vuosien kulumisen ja ajan muuttumisen. Samalla tavalla ajan patina on huomattavissa myös omassa kotipihassa – poissa ovat pihalla vuosikausia palvelleet leikkimökit ja liukumäet, lammasaitaukset ja kotitekoiset jalkapallomaalit, tilalla vain hiljalleen tyhjenevä ja vuosi vuodelta hiljenevä lapsuudenkoti.

Viikonloppuna kävin piipahtamassa vanhalla, nykyisin siskoni kotipesänä toimivalla Kemin-asunnolla. Kolmen lukiossa vietetyn, itsenäistymisen ja aikuistumisen vuoden ajan tukikohtana toimineella asunnolla käyminen tuntui todella omituiselta. Silmien edessä pyörähtivät pikakelauksella kaikki ne lukuisat kynttilänvalossa ystävien kanssa vietetyt, makeita drinkkejä ja naurunkiljahduksia sisältäneet sekä hiljaiset, yksin omassa rauhassa istuskellut illat, mutta ympäristö oli kuitenkin samanaikaisesti niin kovin erilainen. Jotain vanhaa, jotain uutta – sinistä ja lainattuakin näkyi löytyvän. Samanlaisia muistojen tulvahduksia herätti myös vanhassa leffateatterissa käyminen pikkuveljen (tarkennan: juuri täysi-ikäistyneen pikkuveljen sekä noin viidenkymmenen päiväkoti-ikäisen muksun :D) kanssa, mummolan kirjahyllystä äidin vanhan ja myöskin omassa käytössäni olleen aapisen löytäminen, nykyisellään tyhjillään lahoamassa seisovan ala-asteeni ohi käveleminen sekä aamukahvin juominen isän kanssa muiden vielä nukkuessa. Miten mikään ei ole muuttunut, vaikka kaikki on muuttunut.

En oikeastaan edes tiedä, miksi heittäydyin juuri tällä reissulla näin nostalgisoivaksi ja pohdiskelevaksi – tuntuu siltä, kuin mun silmät olisivat yhtäkkiä avautuneet näkemään kaiken sen, minkä seurauksena seison juuri tällä hetkellä tässä tällaisena kuin olen. Papan kuolema herätti tajuamaan sen tosiasian, että monet lähes itsestäänselvyytenäkin pidetyt seikat ovat loppupeleissä pyyhkäistävissä pois muutamassa sekunnissa ja että aina tuttuina ja turvallisina pidetyt asiat voivat kadota tuosta vain. Miten tällaisia asioita tulee arvostettua aivan liian usein vasta silloin, kun niitä ei enää ole ja miten elämässä tuntuu olevan nykyään niin kova kiire eteenpäin, ettei missään välissä ehdi pysähtyä tarkastelemaan senhetkistä ympäristöään kaikessa rauhassa, kurkkaamaan välillä jopa menneisyyteen ja muistoihin. Miten monet taaksemme jääneet asiat vaikuttavat siihen, mitä edestämme löydämme ja miten niihin seikkoihin suhtaudumme.

Tällä hetkellä paluu takaisin arkeen tuntuu lähinnä hurjalta hypyltä jatkuvasti kiihdyttävän juoksupyörän kyytiin, sillä kuten oon aiemmin jo kertonutkin, on loppuvuodelle tiedossa huima määrä kaikenlaista puuhaa ja aktiviteettia. Vaikka tällä hetkellä oonkin vielä täysin lomamoodissa ja voisin mielelläni lusmuilla muutaman päivän ajan päivien ainoina aktiviteetteina pitkät kävelylenkit, pihan haravointi ja perheen kanssa hengailu, oon todellisuudessa enemmän kuin innostunut tulevista suunnitelmista. Pieni breikki on auttanut lataamaan akkuja tulevia koitoksia varten ja kuten Pave Maijanenkin laulaa, istuu elämän nälkä taas olkapäällä ja käskee lähtemään - menneisyys on kuitenkin aina menneisyyttä ja muistoihin on turhaa jäädä vellomaan liiaksi.

Ai niin. On tässä maailmassa ainakin yksi paikka, missä mikään ei ole muuttunut: yli satavuotiaassa, täysin puulämmitteisessä ja sisävessattomassa talossa asuvan äidin enon luona aika tuntuu kiehtovasti pysähtyneen johonkin kaukaiseen menneisyyteen.

Kuva huhtikuulta - samalta siellä edelleen näyttää! ;)

Lähes yhdeksänkymppinen eno lämmittää pirtin edelleen jättimäisellä leivinuunilla...

...muistaa tarjota joka käyntikerralla kahvia, munkkia ja pullaa...

...ei ole muuttanut sisustusta tai yhdenkään huonekalun paikkaa koko elinaikanani...

...omistaa ikivanhan, kauniin kaappikellon, joka ei ole käynyt vuosikymmeniin...

...ja muistaa aina ostaa ikkunalle kukkia.

elämän tähtipölyä

"Olen saanut jo monenlaista onnea, sen kaikkia palasia,

suuria ja pieniä, yhteensopivia ja toisiaan hylkiviä.

Kertaakaan en ole vielä ehtinyt koota noista palasista ruukkua,

en kerätä siihen toisiinsa sekoittuen kyyneleitä ja sadevettä,

katsella siitä omaa kuvaani.

Sanotaan, että vain siitä kuvajaisesta voi löytää omat kasvonsa."

- Tommy Tabermann

Istun serkkuni kyydissä matkalla kohti Oulua. Edessä on ainoastaan pimeä tie, auton tuulilasiin hakkaava räntäsade sekä ohituskaistalla ohitse viuhahtelevat kiirehtijät, mutta sisällä autossa on lämmintä ja mukavaa. Rankka päivä ja väsymys tekevät tehtävänsä ja puheenaiheet hyppelevät aina huonoista vitseistä syvällisiin pohdintoihin saakka. Miten samanlaisia me oikeastaan olemmekaan, mietin katsellessani ikkunan pintaa pitkin valuvia pisaroita. Twin - tai Twix, kuten suklaata rakastavia serkuksia Intian reissun aikana kutsuttiin. 

Kello on vasta puoli kuusi sunnuntaiaamuna, mutta lentokentällä on heräilty tulevaan päivään jo aikoja sitten. Ihmiset monenvärisine ja -kokoisine laukkuineen kiiruhtavat ohi ja ilmassa väreilee lähes käsin kosketeltava sekoitus innostusta, jännitystä, kaipuuta, iloa ja haikeutta. Lentokentät ovat ihania. Jos pystyisin, kävisin fiilistelemässä reissuun lähtemisen tunnelmaa useamminkin - istuisin kahvikuppi kädessäni katselemassa ihmisiä, kuuntelemassa matkalaukkujen renkaista lähtevää rullaavaa ääntä ja haaveilemassa uusista matkoista jatkuvasti ajan tasalle päivittyvän departures-taulun mukaan.

Ohikiitävä hetki lentokoneen renkaiden irrotessa kiitoradasta ja selän painautuessa tiukasti kiinni penkin selkänojaan. Taas sitä mennään. 

Ympärillä levittäytyy elämää väsymättä ja tauotta sykkivä kaupunki ja lukuisat värivalot heijastuvat kauniisti märästä kadusta. Taivaalta sataa tauotta vettä, mutta poskia pitkin valuvat sadepisarat tai vaatteiden läpi pureutuva koleuskaan eivät saa juuri nyt mieltä matalaksi - jollakin tapaa sade tuntuu oikeastaan kuuluvan Lontoon katukuvaan. Onni rutistaa sydämen pieneksi sykkyräksi ja imen sisääni suurkaupungin sanoinkuvaamattoman vangitsevaa tunnelmaa.

Kerron useampaan otteeseen matkaseurana olevalle ystävälleni siitä, miten onnellinen olenkaan hänen mukanaolostaan. Ystävä hymyilee ja sanoo oppineensa tuntemaan minua paljon paremmin kuluneiden kolmen päivän aikana. Samoin, vastaan ja toivon, että jokaiselta ihmiseltä löytyy elämästään vähintään yksi tällainen upea, ihana ihminen.

Viideltä keskiviikkoaamuna jopa Lontoon keskustan kaduilla on hiljaista. Jalat kuljettavat meitä kohti Waterloon asemaa ja sieltä pian Gatwickiin lähtevää bussia, mutta jokainen solu huutaa minua kääntymään takaisin. Älä mene vielä! Jää tänne, katso ja ihmettele maailmaa vielä vähän aikaa. Mitään muuta en juuri sillä hetkellä haluaisikaan. Joskus on kuitenkin palattava takaisin, jotta voi lähteä uudestaan - I'll be back, world.

Halaan pikkusiskoa rautatieasemalla ja tarjoan hänelle päivällisen thaimaalaisessa ravintolassa. Illan illan ystäväni seurassa Amarillossa kahvikupin ja kokislasin äärellä. Kiitollisuutta, rakkautta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta -  haluan vain sanoa, että olette mulle mielettömän tärkeitä. 

Yli vuorokauden valvomisen ja tuntikausien matkustamisen jälkeen istahdan bussipysäkille vastaan tulleen isän kyytiin. Turvallisuuden, raukeuden ja onnellisuuden tunteet valahtavat kropan läpi, kun pääsen kuumaan suihkuun ja saan ison kupillisen kahvia ja lautasellisen puuroa. Niin, puuroa. Miten hyvältä se maistuukaan muutaman päivän reissuilun jälkeen!

Oma perhe. Naureskelen poikien jutuille, rentoudun saunan lauteilla kirpaisevan kuumassa löylyssä ja kerron äidille, miten paljon tätä sekopäistä sakkia oikein rakastankaan. Sitä ei tule sanottua läheskään niin usein kuin haluaisi, mutta toivon tekojen välittävän viestiä eteenpäin joskus sanojenkin puolesta. 

Hymyilyttää ja koko sydän sykkii rakkautta. Käymme pitkiä, polveilevia keskusteluja ihmissuhteista, varpaat kipristelemään saavasta elämän nälästä sekä kiitollisuudesta kellon lähestyessä puoltayötä. 

Poskipäitä nipistelevä pikkupakkanen, niin moneen kertaan kävellyt metsäpolut ja edessä iloisesti heiluva koiranhäntä. Maailma on niin kaunis paikka, sanon innosta puhkuvalle koiralle ja pysähdyn hengittämään raikasta ilmaa. Maan peittävä paksu kuurakerros saa jokaisen puolukanvarvun ja heinänkorren kimaltelemaan auringon valossa ja hetken ajan tunnen seisovani keskellä satumaailmaa. Kaunista, säihkyvää ja ihanaa.

Ajan moottoritiellä ja kuuntelen hymyillen vieressä istuvan pikkuveljeni juttuja. Välillä kännykästä painetaan play-nappulaa ja Pasilan jakso pyörähtää käyntiin. Kyllähän näistä nyt pitää tietää edes jotain, minulle sanotaan ja päälle klikataan taas uusi jakso.

Kaikista niistä lukuisista suunnitelmista, jokaista solua polttavasta matkakuumeesta ja elämisen riemusta huolimatta tuntuu hyvältä pysähtyä muutamaksi päiväksi ja upota näihin tuttuihin maisemiin ja vuosien takaa kumpuaviin muistoihin. Olla vain, kuvitella hetken ajan olevansa taas lapsi ja unohtaa kaikki arkielämän kiireet ja huolet.

"Lennä, lennä hetken tulinen lintu.

Tee pesä pilvien väliin.

Sitä se onni on,

ettei hetkeen katso taakseen

eikä eteen."

- Tommy Tabermann

...ja sitä, että huomaa niityllä olevien heinäpaalien muistuttavan jättimäisiä vaahtokarkkeja.

Kuulumisia pimeältä moottoritieltä

Aattelin tulla päivittämään pikaiset kuulumiset myös tänne blogin puolelle tässä vaiheessa, kun mulla lopultakin on hetki aikaa istua aloillani ilman mitään ehkä hieman turhanpäiväistäkin höpöttelyä järkevämpää tekemistä. En oo tosin mitenkään varma siitä, onko mulla varsinaisesti mitään kerrottavaa, sillä kuten viime postauksessa kirjoittelinkin, sattuu yks mun syksyn kiireisimmistä ajanjaksoista just tälle viikolle. Vapaa-ajan käyttöä ei siis oo tosiaankaan tarvinnut miettiä erikseen, sitä kun ei ole ollut oikeastaan ollenkaan - nimim. parisuhteessa koulun ja töiden kanssa... :D En oo ehtinyt maanantaista aamulenkkiä lukuunottamatta edes liikkumaan kunnolla ja kunnon hikitreeniä alkaa kyllä olla jo vähän ikävä!

Tällä hetkellä moiset haaveet jäävät kuitenkin vain unelmien tasolle, sillä peppu pönöttää jo seitsemättä tuntia tiiviisti auton penkissä ulkona ryöppyävän sateen hakatessa tuulilasia hurjalla voimalla. Aamuisen työvuoron jälkeen hyppäsin Kuopioon köröttelevän bussin kyytiin ja parin tunnin matkanteon sekä kulkuneuvon vaihtamisen jälkeen reissu jatkui kohti pohjoista veljeni kyydissä - ja jatkuu muuten edelleen, vaikkakin loppusuora alkaa jo pikkuhiljaa häämöttää edessäpäin. Kotikonnuille matkaaminen ekaa kertaa neljään kuukauteen tuntuu melko ihanalta melkoisesta pikapyrähdyksestä huolimatta - ainakin mun henkilökohtaiset ennätykset alkavat paukkumaan siinä vaiheessa, kun alle 20 tunnin perilläoloaikaa varten tulee matkustettua yhteensä 13 tuntia :D Huomiset hautajaiset ovat kuitenkin sen verran merkittävät ja läheiset, ettei poisjääminen ollut oikeastaan edes vaihtoehto eikä matkustustunteja voi oikeastaan edes laskea tällaisessa tilanteessa.

Viikko on ollut ja tulee siis olemaankin tällä kertaa ennen kaikkea henkisesti raskas ja pieni pääkoppa on ajoittain melko kovilla. Tässä vaiheessa mun on kuitenkin pakko sanoa, että ympärillä olevat rakkaat ihmiset sekä kiireestä ja ajoittaisesta stressistä huolimatta pohjalla oleva onnellisuus ja tyytyväisyys omaan elämään ovat osoittautuneet yksinkertaisesti korvaamattomiksi - muistakaa siis pitää huolta itsestänne sekä toisistanne! Hieman vaikeampien hetkien koittaessa sellaiset seikat voivat olla juuri niitä, jotka pitävät teidät pinnalla ja auttavat uimaan takaisin rannalle. :)

Koska kaikella on tarkoituksensa.

Lokakuun ensimmäinen päivä valkeni kylmänä ja utuisena. Tai no, varsinaisesta valkenemisesta ei vielä puoli kuuden aikaan voinut oikeastaan puhua, sillä pyörän selkään hypätessäni ulkona oli edelleen hämärää ja tähdet vilkuttelivat varhaiselle töihin kulkijalle iloisesti taivaalta. Kaupunki oli hiljainen, kaunis ja rauhallinen - kadunvarteen parkkeeratun auton huurteiseen takaikkunaan oli piirretty sydän, usva kellui haituvaisina pilvinä puunlatvojen tasalla ja kirpeä ilma sai hengityksen huuruamaan. 

Alkusyksy on onnistunut heilauttamaan mun vähäisenkin jäljellä olleen ajantajun kokonaan jonnekin kaukaisimpien galaksien lähistölle ja tuntuu omituiselta ajatella, että nyt todella eletään jo lokakuun alkua. Jo, tai vielä, miten sen nyt ottaa. Toisaalta syyskuu hujahti ohitse valon nopeudella (kirjaimellisesti - missä vaiheessa illat ovat alkaneet pimenemään näin aikaisin?), kun taas toisaalta neljä viikkoa mahdutti sisäänsä huikean määrän erilaisia asioita, tapahtumia ja hetkiä. Muutto takaisin Ahvenanmaalta, koulun aloittaminen ja arkirutiineihin palaaminen, reissu Helsingissä ja vastavuoroisesti siellä asuvan ystävän vierailu Jyväskylässä sekä useammat koulupippalot, varkaustapaus ja ikävät uutiset papan poismenosta, uusia tuttavuuksia ja vanhojen ystävyyssuhteiden pohdintaa, jumppatunteja, aamulenkkejä ja esseiden kirjoittamista. Kaikki tämäkö on muka tapahtunut syyskuun aikana? Ajatus siitäkin, että Maarianhaminasta lähdöstä on ehtinyt kulua ainoastaan reilu kuukausi, on vähintäänkin absurdi - tällä hetkellä koko kesä kun tuntuu lähinnä hassulta, suloisensuolaiselta ja täysin muusta maailmasta irtaallaan olevalta pehmeältä päiväunelta. 

Syksyn parhaista puolista on onneksi päässyt nauttimaan runsain mitoin! :)

Jos musta kuitenkin jo tällä hetkellä tuntuu siltä, että kuluneet viikot ovat olleet täynnä ohjelmaa, tiivistyy meno ainakin kolminkertaiseksi loppuvuotta kohden. Edessä avautuva lokakuu tarjoaa kouluprojektien ja lukuisten työvuorojen lisäksi myös erilaisia mukavia ja vähemmän mukavia tapahtumia alkaen torstaista, jolloin saatamme pappani haudan lepoon Kuivaniemellä. Reissaan pohjoisemmas serkkuni kyydillä keskiviikkona ja palaan takaisin Jyväskylään jo torstai-iltana seuraavana päivänä vuorossa olevan uusintatentin sekä yritysanalyysin esittelyn vuoksi. Näistä molemmat ovat saaneet stressitasot nousemaan ajoittain jo pilviin asti, sillä tekemistä tuntuu löytyvän jatkuvasta yrittämisestä huolimatta paljon käytettävissä olevaa aikaa enemmän.

Kuva.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä matka onneksi jatkuu ystäväni kanssa kohti Helsinki-Vantaata ja Lontoota, jossa vietetyt kolme päivää tulevat ainakin toivon mukaan toimimaan kunnon irtiottona arjesta - ainakin hyvä seura ja upea, inspiroiva ympäristö on taattu! ;) Lontoosta koti-Suomeen lennähdettyäni matkaan takaisin Kuivaniemelle viettämään loppuviikon perheen seurassa ja palailen sieltä seuraavan viikon alussa kotiin ja arkirutistusten pariin toivon mukaan edes jonkin verran energiaa mukaani keränneenä.  Loppuvuodelle, tuolle opiskelijan ikuiselle painajaisajankohdalle, näyttäisi onneksi riittävän takuuvarmojen ja jokavuotisten stressikohtausten lisäksi myös rentouttavampia ja vapauttavampiakin hetkiä mm. pikkujoulujen, liikunta- ja ravintolapäivien, ihanan Iiriksen kanssa suunnitellun Tallinna-viikonlopun (by the way - juuri silloin, kun joulumarkkinat rantautuvat kaupunkiin!) sekä toivon mukaan myös ainakin veljen luona Kuopiossa sekä rakkaan kesätyttöni Emilian hyysättävänä Vaasassa käymisen merkeissä. :)

Kaiken tämän härdellin keskellä tulen kuitenkin kuulemaan jossain vaiheessa myös lopullisia uutisia siitä, tuleeko vaihtojaksoni Hong Kongissa toteutumaan ensi keväänä. Onko edessä siis kaiken lisäksi vielä asunnon irtisanomista ja muuttosuunnitelmia sekä vakuutusten, lentolippujen ja muiden käytännön asioiden järjestelyä ennen joulun koittamista? Vai kenties sydämessä lähes vuoden ajan sykkineen toivon menetyksestä johtuvaa harmistusta ja uusien suunnitelmien luomista kevätkauden varalle - jonnekin minä nimittäin tulen lähtemään, se on varma!

Hieman aikaisemmin päivällä olin hetken ajan valmis heittämään hanskat tiskiin, reissaamaan äitini luo pohjoiseen ja pääsemään hetkeksi pois kaiken kiireen ja stressin keskeltä. Haaveissani istuin ikkunan edessä olevassa nojatuolissa varpaat tuolin edustalle levitettyyn lampaantaljaan upotettuna, siemailin kuumaa kahvia ja katselin maisemaikkunasta avautuvaa, suurilla keuhkoillaan jatkuvasti hengittävää Jäämerta. Ei paineita, ei kellon tai kalenterin tarkkailua - vain vastarannan siluetti vuonon takana, lokkien satunnaiset kirkaisut ja lämpimän kahvikupin ympärille kiertyvät sormet. 

Polte pohjoiseen olisi kova, mutta tällä kertaa päädyin lentolippujen tilaamisen sijaan vaihtoehtoon B:

lyhyeen, pääkoppaa puhdistavaan kävelylenkkiin, syvään hengittämiseen sekä muutamaan voimaannuttavaan biisiin. Britneyn sanoin: you gotta work, bitch - ja minähän kyllä aion.

Saamelaisen Sofia Jannokin upea Davadat...

...sekä vuosien takaa tuttu, mutta aina yhtä upea Adiemus.

Opiskelijaelämää approilun merkeissä!

Ylläoleva kuva tiivistää eilisillan meiningin täydellisesti - lokakuista torstaita väritti nimittäin jokasyksyiseen tapaan Jyväskylän kaduille ja baareihin rantautunut Kauppakadun Appro, johon mäkin osallistuin jo kolmatta kertaa. Tämänvuotinen tapahtuma oli mahdollisesti meidän matkailuporukan viimeinen yhteinen appro, sillä muunmuassa vaihto- ja valmistumissuunnitelmien takia on todennäköistä, että ensi syksynä porukan kokoonpano on jo vaihtunut ja väki vähentynyt. Osittain tästäkin syystä osallistumista ei tarvinnut kahteen kertaan miettiä, vaikkakin vielä päivällä mua ei huvittanut tippaakaan ajatus illan rellestämisestä, tuhottoman pitkistä jonoista sekä täyteen ammutuista baareista. Päivän velvollisuudet (jotka olivat niinkin herkullisia kuin strategisen johtamisen luento sekä brändien kehittämiseen liittyvän esseen kirjoittaminen... jep.) alta pois saatuani alkoi bailufiilis onneksi nostaa pikkuhiljaa päätään ja haalarit jalkaan saatuani alkoi approtunnelma onneksi nostaa päätään.

Tänä vuonna mun tavoitteenani oli akateemisen tason nostaminen jälleen uudelle tasolle ja sen lukiosta saamatta jääneen laudaturin metsästys - ei muuten ollut enää mikään läpihuutojuttu, sillä "tutkinnon" suorittamiseen vaadittiin yhteensä 13 leimaa :D Leimojahan tosiaan pystyi keräämään yhteensä 35 mukana olevasta ravintolasta ja baarista sillä periaatteella, että yksi juoma tai ruoka vastasi yhtä leimaa. Mä menin tällä kertaa lähestulkoon täysin kolmen euron approtarjousten perässä ja muutama marjashotti sekä omenasiideri tuli illan aikana kieltämättä kumottua... :D Huh, tällä hetkellä ajatuskin ällöttää! Periaatteessa huijaaminen olis ollut hirveän helppoa, sillä leimat pyydettiin monessa paikassa vasta ulko-ovella pois lähdettäessä eikä kukaan näin ollen todella tiennyt, oliko siellä tiskillä asti oikeasti edes käyty. Koska valehtelu on kuitenkin väärin ja huijaaminen rumaa, voin mä ainakin sanoa ansainneeni jokaisen leiman täysin rehellisin keinoin! ;D Loppubilepaikkana toimineessa Londonissakin tuli tanssittua lähes pilkkuun asti ja kotiin päin raahustaessa tuntui kyllä kieltämättä siltä, että illan aikana oli tullut juhlittua, mahdollisesti koko loppuvuoden edestä! Aamulla olo oli onneksi jo parempi ja ainoastaan päänsärky sekä jumiutuneet lihakset muistuttelivat juhlimisesta - niin, ja saattoi se kämppiksen ystävällisesti sponssaama särkylääkekin hieman helpottaa tilannetta... ;)

Tästä se lähtee!

Naurettiin tyttöjen kanssa tälle sanahirviölle vaikka kuinka kauan... :D 

Done!

Periaatteessa tällaiset hardcore-opiskelijabileet eivät oo hirveän lähellä mun sydäntä, sillä jollakin tapaa armoton juominen, rellestäminen ja sekoilu ei oo sellaista, mitä haluaisin itse hirveän usein tehdä tai mitä loppupeleissä myöskään arvostaisin kovinkaan paljon. Approt ovat nyt parien muiden vuosittaisten pippaloiden ohella kuitenkin sellainen must-juttu, ettei niiden väliin jättämisestä todellakaan edes keskustella! :D Lopputuloksenahan on kylläkin monesti tyhjentynyt tili, krapula ja turvonnut olo, mutta pieni (tai näissä tapauksissa hieman isompikin...) irtiotto arjesta tekee toisinaan hyvää - ja hei, ei tässä nyt sentään ikuisuuksia olla enää opiskelijoita... ;)

Nyt taidan kuitenkin pujahtaa puhtaiden, vastavaihdettujen lakanoiden väliin ja leijailla unten maille, jotta huomenna jaksan taas herätä nautiskelemaan tenttikirjan antimista. Ah, miten houkuttelevan kuuloinen lauantai onkaan tiedossa! Mukavampaa viikonloppua teille - millaisia suunnitelmia sieltä löytyy huomisen ja sunnuntain varalle? :)